Julkaistu ITViikossa 18.10.07
Muuttaessani hämmästelin, kuinka minulla voi olla, kaiken muun tavaran lisäksi, niin paljon erilaisia piuhoja, kaapeleita ja johdonpätkiä lojumassa laatikoiden pohjilla ja kaappien kätköissä. Eikä minulla ollut aavistusta, mihin tarkoitukseen ne kaikki oli alunperin tarkoitettu. Mielestäni en edes omista kovin runsaasti laitteita, joihin johtoja voisi tökkiä.
En kuitenkaan uskaltanut heittää ylimääräisiä piuhoja poiskaan, eli hamstraan niitä kuin mummoni muinoin jogurttipurkkeja. Eihän sitä tiedä, mihin niitä voisi vielä tarvita.
Parempi siis antaa johtojen pyöriä nurkissa ja toivoa, että ne joko osoittautuvat tarpeellisiksi tai katoavat itsekseen: häviäväthän elämästäni hämmästyttävän usein myös esimerkiksi avaimet ja omaksutut tietomassat.
Tai ehkä innostun muodikkaasti kierrätyskorujen tekemisestä ja muokkaan johdoista, liittimistä ja lisäosista korusarjoja, joihin pukeudun viimeistään pikkujouluissa.
En myöskään panisi pahakseni, jos virtajohtojen värin saisi valita itse. Nyt lattiallani kiemurtelee vain harmaa-valkea-musta -kokonaisuus, joka on sekä tylsä että hankalasti selvitettävissä.
Johdoviidakon kiroilu on helppo yhdistävä puheenaihe. Yhtä lailla voi sättiä sitä, kuinka standardit puuttuvat ja kukin laite tarvitsee omanlaistaan piuhaa ja latauslaitetta. On ärsyttävää, kun kaverin laturi tai virtajohto ei sovi omaan kännykkään eikä läppäriin. Onneksi tähän ilmeisesti on tulossa jonkinlaisia muutoksia: kaipaan kuuluisaa yhteisölisyyttä laitteiden välille!
Langaton laajakaista kasvattaa suosiotaan, ja merkittävä syy siihen lienee henkinen tyydytys, jonka vapautuminen piuhan päästä tuottaa. Pienessä yksiössäänkin saa tuntea olevansa riippumaton, kun läppärin voi ottaa ilman johtoja vaikka sänkyyn lämmittämään.
Vaikka läppäriä sitten käyttää ollakseen vähemmän yksinäinen ja roikkuu riippuvaisesti virtuaalisilla langoillaan.
Mutta sähkö itsepintaisesti edelleen tulee pistorasiasta. Näin ollen jatkojohdot ja muut piuhat kulkevat mukanani asunnosta toiseen.