“Minua ei enää kiinnosta, millainen uusi tuoli on tullut markkinoille, vaan haluan kaikesta rojusta eroon.”
Näin sanoi nuoreksi muotoilun moniosaajaksi tituleerattu nainen lehtihaastattelussa syyskuussa. Mutta lainaus olisi voinut olla monen muunkin liikaan tavaraan tuskastuneen suusta.
Joko olet ottanut vastaan 100 tavaran haasteen? Vai innostuitko syyskuun ajan käyttämään kuutta perusvaatetta? Vai tuntuvatko molemmat tempaukset mielestäsi aivan turhilta?
Halu päästä eroon tavarasta näkyy tempausten lisäksi esimerkiksi niin, että Suomeen ovat rantautuneet ammattijärjestelijät ja -raivaajat: he käyvät maksua vastaan läpi kaapit ja komerot, kun roina on vallannut liikaa tilaa.
Kulutustutkija muistuttaa, että rakennamme identiteettiä myös niillä päätöksillä, kun jätämme kuluttamatta. Tavaran vähentäminen on viesti itselle ja muille: tulen toimeen vähemmällä, en tarvitse esineitä pönkittämään itsetuntoani tai en halua käyttää rahojani tuotteisiin, joista ilo haihtuu pian.
Olen lähes kaihoisasti ajatellut sitä pientä nuoruuden ensimmäistä muuttokuormaa. Keittiössä riittivät muutamat astiat, eikä vaatekaappi pullistellut. Kimppakämpässä jaettiin monia esineitä toisen kanssa. Kaikki kaveritkin olivat pienituloisia opiskelijoita, joten siihen joukkoon niukka tavaramäärä solahti hyvin.
Vuosien varralle omaisuuteni on päässyt kasvamaan. Onneksi pian on taas pakattava muuttolaatikoita. On siis pakko miettiä, mitä haluan kuljettaa mukanani. Esimerkiksi pelkästään cd-levyjeni määrä ylittää reilusti sen sadan tavaran rajan.
Musiikkiteollisuuden myllerrykset ovat tehneet aiemmin niin merkittävistä levyistä tarpeettomia, kun samat kappaleet voi hakea netistä parilla klikkauksella. Eikä enää tunnu hyödylliseltä säilyttää levyjä edes ikään kuin varmuuskopioina.
Lisäksi nyt lienevät viimeiset hetket kaupata levyjä eteenpäin, jos mielin saada edes joitakin niiden ostamiseen käytetyistä rahoistani takaisin.
Mutta ihan helppoa levyistä luopuminen ei ole. Järjellä tiedostan, että nuoruuden levyjen tuottamat tunteet eivät ole kiinni esineestä, vaan niistä muistoista, joita kappaleet synnyttävät. Mutta miksi silti tuntuu ikävältä myydä Sir Elwoodin hiljaisten värien levy Varjoissa vapaan maailman, jota 16-vuotiaana kuuntelin lukuisia iltoja ja jonka kappaleiden sanat osasin lähes ulkoa?
Cd-levyt eivät toki ole ainoita esineitä, joiden omistaminen on hieman järjetöntä. Onhan minulle esimerkiksi 11 sentin korolla varustetut, kirpputorilta ostetut tyylikkäät mustat avokkaat, joita en varsinaisesti ole käyttänyt kertaakaan.
Kotona olen muutaman kerran fiilistellyt ne jalassani. Mutta kolmeen vuoteen ei ole tullut tilaisuutta, johon olisin kengät voinut laittaa. En usko pystyväni seisomaan koroilla kovin pitkää aikaa, saati tanssimaan. Pitäisi siis päästä istumiseen painottuviin, tyylikkäisiin juhliin.
Kengät ovat käytännössä turhat. Mutta tietoisuus siitä, että ne ovat säilössä kaapissani, tuntuu rauhoittavalta. Voin kuvitella, että olen ihminen, joka saattaa minä hetkenä hyvänsä saada kutsun hienoille illallisille.
Sitä paitsi kenkien olemassaolo saa minut tuntemaan itseni jotenkin salaperäisemmäksi ja seksikkäämmäksi. Vaikka arjessa kuljen käytännöllisissä tennareissa ja maltillisissa koroissa, niin kaapissani on jotain, joka hetkessä voi muuttaa minua.
Eräs tuttuni totesi, että oleellisimpien tavaroiden tulisi mahtua matkalaukkuun. Toinen neuvoo, että jos ostaa uutta, niin pitää luopua jostakin vanhasta.
Kolmas on opettanut, että pitää ostaa vain sellaista, josta aidosti pitää.
Tämä viimeinen opetus on erityisesti mieleeni. Sen ansiosta aion luopua lahjaksi saadusta Aalto-vaasista sekä useista kirjoistani.
Tunne on myös hyvä peruste säilyttää epäkäytännölliset, mutta käyttämättöminäkin mielihyvää tuottavat kengät.
Sitä paitsi jaksan uskoa, että ihan pian tulevat ne juhlat, joissa kenkäni pääsevät loistamaan.
Kolumnin viittaukset:
Nuoren muotoilijan haastattelu: Nyt-liite 34/2010
David Brunon aloittama 100 tavaran haaste: http://www.guynameddave.com/100-thing-challenge.html
Kuusi vaatetta: Six Items Or Less, http://sixitemsorless.com/