Kuvaaja, taittaja, graafikko, toimittaja: opettele erottamaan mehiläinen, kimalainen ja ampiainen

Tänään työkaverini esitteli Kodin Kuvalehden Puutarhassa-julkaisun juttua hunajantuotannosta. Kiva juttu, paljon asiaa ja monta hyvää kuvaa.

Mutta jutun aloittavassa pääkuvassa oli valitettavan tutuksi tullut virhe. Kukassa pörräsi selvästi kimalainen eikä mehiläinen.

Ymmärrän, että teistä monista asia on mitätön. Pörriäinen kuin pörriäinen.

Mutta meille ötökkäihmisille ja tarhamehiläisten kanssa tavalla tai toisella toimiville tämä on merkittävä virhe. Sama kuin se, että porotaloudesta kertovassa jutussa olisi kuva hirvestä.

Erityisesti tällaisessa jutussa, jossa on erikseen kuvattu mehiläistarhaajaa ja mehiläisiä, on erityisen outoa, että pääkuvaan on valittu kimalainen. Kai siellä kuvauskeikalla pyöri mehiläisiä sen verran, että olisi saanut myös tarvittaessa mehiläislähikuvan?

 

kimalainenvaimehi

 

Usein pörriäisten kuvituskuvat menevät lehdissä väärin ilmeisesti siksi, että kuvat on tallennettu arkistoon väärillä nimillä. Kun juttuun haetaan järjestelmästä mehiläiskuvaa, niin eteen tulee monta kimalaista tai ampiaista. Niistä sitten joku napataan lehteen tai nettiin.

Siis kuvien kanssa toimiva: opettele tunnistamaan pörriäiset edes jollain tavalla. Silloin osaat sekä nimetä kuvat oikein että valita oikeat kuvat oikeaan paikkaan.

Esimerkiksi kesän loppupuolella oletettavasti tehdään taas juttuja siitä, miten ampiaiset tunkevat juomalaiseihin, ruokalautasille ja ovat kenties ärhäköitä. Eli olkaa tarkkoina ja laittakaa juttuihinne tällöin ampiaiskuva, kiitos!

HS:n toimittaja teki virheen, jota ei halunnut korjata

Tekstin loppuun on tehty päivitys 22.5. 

Tiedättehän Journalistin ohjeet? Kuten
”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen”,
”Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin – myös silloin kun ne on aikaisemmin julkaistu” ja
”Olennainen asiavirhe on korjattava viipymättä ja niin, että se tavoittaa mahdollisimman kattavasti virheellistä tietoa saaneen yleisön. Korjaus on julkaistava sekä tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla että julkaisussa tai kanavassa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Minä havaitsin reilu viikko sitten Hesarin jutussa virheen.
Otsikko väitti, että  ”Tutkimus: Jogurtti, sitruuna ja hunaja auttavat heinänuhaan”. Kiinnostuin välittömästi, sillä työskentelenhän hunajan parissa. En vain löytänyt jutun sisällölle vahvistusta eli tutkimusta, jossa olisi todettu niin kuin otsikko väitti.

Tekstin väitteille ei löytynyt pohjaa

Jutussa lähteenä puhuttiin Vanderbiltin yliopiston tutkimuksesta, mutta mihinkään muuhun lähteeseen ei linkitetty eikä tutkimuksen nimeä kerrottu. Ryhdyin kaivelemaan asiaa netistä. En löytänyt tietoa vastaavasta tutkimuksesta.

Löysin kuitenkin Telegraphin jutun, joka varsin pitkälle vastasi Hesarin juttua. Lisäksi löysin tekstin, jossa kerrottiin Vanderbiltin yliopiston probiootteihin, kuten jogurtti ja kefir, liittyvästä tutkimuksesta. Kyseinen tutkimus mainittiin myös Telegraphin jutussa jogurtin kohdalla. Muiden elintarvikkeiden kohdalla Telegraph ei kertonut mitään tutkimuslähteitä.

Palautteeseen ei  kuulu vastausta keneltäkään tai mistään

Lähetin toimittajalle sähköpostin, jossa kerroin yllämainitut asiat ja kysyin lähteestä. Kun vastausta ei kuulunut, lähetin HS Torstain sähköpostiin saman viestin. Koska parin päivän päästä vastauksia ei ollut tullut, pistin viestin HS:n nettisivujen palautelomaketta käyttäen ja ruksasin kohdan siitä, että haluan vastauksen.
Viikonlopun jälkeen laitoin toimittajalle uuden sähköpostin. Seuraavana päivänä pistin Twitter-viestin (koska olin havainnut, että hän päivitti kuitenkin HS:n blogia, joten oletin, että hän ei ole esimerkiksi lomalla).

Ei vastauksia mistään. Sitten etsin toimittajan puhelinnumeron (Lisäys: kyseessä oli siis julkinen työnumero eli liittymän omistajana Sanoma Finland, käyttäjänä kyseinen toimittaja. En soittanut toimittajan henkilökohtaiseen numeroon).

Toimittaja ei koe, että jutussa olisi korjausta vaativa virhe

Sain puhelinyhteyden ja kerroin asiaani. Toimittaja totesi tyyliin ”Jaa, no voihan heinänuhasta tehdä toisen jutun”. Sanoin, että kyllä pitäisi korjata tuo viime viikon juttu ja sen asiavirheet. Jouduin lopettamaan puhelun, koska kadulla oli niin kova mökä. Sanoin soittavani heti takaisin.

(Lisäys myöhemmin: toimittaja mainitsi puhelinkeskustelussa lähteekseen Telegraphin eli sen jutun, jota olin epäillyt.)

Yritin iltapäivän aikana soittaa toimittajalle noin seitsemän kertaa. Joko hän oli varattu tai hän ei vastannut. Lopulta laitoin tekstiviestin ja ilmoitin laittavani sähköpostia ja pyysin, että hän ilmoittaisi, jos ei saa sähköpostiani. Toivoin vastausta seuraavana päivänä.

Mitään ei kuulunut seuraavana päivänä. Yritin soittaa. Ei vastausta. Lähetän viestin ja pyydän kommenttia. Saan vastauksen:

”Olen lomalla ja asiahan tuli puhuttua. Palataan heinäallergiaan kauden alettua.”

Vastasin, että jutussa on korjausta vaativa asiavirhe.

Ei vastausta.

Omien kontaktien kautta nettijuttuun korjausta

Tämän jälkeen muutin Facebookissani ketjun, jossa olin aihetta käsitellyt, julkiseksi. Otin yhteyttä tuttuihin HS-toimittajiin sekä osaston esimieheen.

Tämän jälkeen juttua korjattiin (ei tosin silti heti vastaamaan oikeita tietoja, vaan vähän sinne päin) ja siihen lisättiin lähteeksi Telegprah.

Mitä tähän nyt sitten lopuksi sanoisi? Olen itsekin tehnyt toimittajana virheitä. Olen yrittänyt niistä ottaa opikseni ja ennen kaikkea olen niitä korjaillut. Ja jos minulle joku lähettää palautteen tekstistäni, niin olen pyrkinyt vastaamaan varsin nopeasti ja kertomaan pyydettyjä lisätietoja.

En tiedä, miksi tällä kertaa korjauksen tekeminen meni näin vaikeaksi. Jutussa tehty virhe oli mielestäni sen verran selvä, ettei sen korjaamisen olisi pitänyt olla mikään ongelma.

Mutta myös jatkossa siis yritän olla tarkkana erityisesti terveysuutisointeja lukiessani: hunajajuttuja pyörii netissä laidasta laitaan, ja monelle niistä ei ole minkäänlaista tutkittua pohjaa (myönnän toki, että en pysty lähellekään kaikkia tieteellisiä tutkimuksia arvioimaan riittävän hyvin, koska en ole opiskellut esimerkiksi biokemiaa tai ravitsemustiedettä). Edelleen myös toivon, että kaikki toimittajat opettelisivat laittamaan lähteet esiin. Netissä linkki on vaivaton ja tuo lukijalle luottamusta.

Lisäksi isot peukut kaikille niille lukuisille toimittajille, jotka tekevät Hesarissa ja muualla hyvää työtä, laadukasta journalismia ja hoitavat oikaisut kunnolla silloin, kun se on tarpeen.

Lisäys seuraavana päivänä eli 22.5.

Hesarin juttu on nyt korjattu vastaamaan minun tulkintaani. Jutun lopussa on asialliset korjausmerkinnät:

Korjaus 21.5. klo 15.45: Jutusta puuttui alun perin lähde. Juttu perustuu The Telegraphin artikkeliin, ei Vanderbildtin yliopiston tutkimukseen. Korjaus 22.5. klo 8.45: Vanderbildtin yliopiston tutkimuksessa todettiin, että jogurtilla saattaa olla myönteisiä vaikutuksia heinäallergian oireisiin. Hunajan, sitruunan ja ananaksen vaikutuksia ei tutkimuksessa kartoitettu.”

Lisäksi toimituksesta on oltu minuun yhteydessä ja tapahtunutta on pahoiteltu suuresti. Tämä yksittäistapaus ei siis todellakaan vastaa sitä, mitä HS:n toimituksessa linjataan toimintatavoiksi silloin, jos lukija huomauttaa toimittajaa mahdollisesta virheestä.

 

hs-heinänuha2015 copy
Kuvakaappaus HS:n alkuperäisestä jutusta. Otsikko ja teksti antoivat mielikuvan, että Vanderbiltin yliopistossa olisi tehty tutkimus jogurtin, hunajan, sitruunan, ananaksen ja kurkuman vaikutuksista heinänuhaan. Todellisuudessa kyseinen tutkimus koski vain jogurttia.

”Kyllä kyytiä tarjottaisiin!” ja muu epäasiallinen, seksistinen meininki

Kokemuksia viidentoista työelämävuoden varrelta:

Olin mukana eräässä seminaarissa, josta en ennestään oikeastaan tuntenut ihmisiä. Seminaarin vetäjä kysyi tilaisuuden päätteeksi:
”Voisikohan joku antaa Marille kyydin asemalle?”
Takarivistä kuului heitto: ”No kukapa ei tuolle kyytiä antaisi!”

Olin aikoinaan töissä paikassa, jossa oli kahvihuone. Kurottelin varpaillani kaapista jotain, kun työkaverini tarttui vyötäröstäni. ”Minä voin auttaa nostamalla”, hän letkautti.

Istuin töihin liittyvällä illallisella. Vieressäni oli minulle ennestään tuntematon huumorimies. Hän kommentoi naureskellen vastapäätä istuville: ”Huomaattehan, että käteni ovat pysyneet koko ajan pöydällä eivätkä ole vaellelleet tuolla jossain”. Hän siis viittasi siihen, ettei ole lääppinyt minua pöydän takana.

Kaverini oli, ainoana nuorena naisena, yön yli kestävässä työtilaisuudessa. ”Kukakohan pääsee sinne viereesi huoneeseesi” ja muut heitot olivat lennelleet.

Tässä muutama esimerkki siitä, millaista ”vitsailua” saattaa joutua kuulemaan periaatteessa ihan fiksuina pitämiltään ihmisiltä. Ei vain ole naurattanut yhtään. Kevyempiä, ulkonäköön liittyviä kommentteja voisin kertoa enemmänkin.

Vielä vähemmän naurattaa se, että osa suhtautuu tällaiseen väheksyvästi. On kuulemma huumorintajuton ja yliherkkä, kun moisesta ottaa nokkiinsa. Yllättävän moni nainenkin on tätä mieltä.

Käytöstavat tuntuvat olevan joiltakin hukassa, ja huumorin varjolla voidaan muka sanoa mitä tahansa. Sama koskee myös viestintää netissä. Saan ällötysreaktiota hauskoiksi tarkoitetuista kuvista ja letkautuksista, jotka mielestäni ovat lähinnä loukkaavia.

Yksi viime aikojen pahimmista oli kuva, jossa oli teksti:
”Lisää tämä statukseesi, jos olet muodokas, etkä ole mikään tuulen nussima vinkuheinä, pakkasen raiskaama pulkannaru tai lautatarhasta varastettu kakkosnelonen…” [sic]

Kun kommentoin kuvan jakajalle (mies), että kyseessä on asiaton, mauton ”vitsi”, niin ”vitsin” puolustajaksi ilmaantui joku minulle tuntematon nainen: kun kuulemma pulskia naisia huudellaan läskeiksi, niin laihoja saa solvata.

Samaan aikaan nämä ihmiset ovat varmasti sitä mieltä, että esimerkiksi koulukiusaaminen on niin väärin. Huoh.

Nuorempana en osannut puuttua tilanteisiin, joissa jotakuta toista häirittiin epäasiallisella tai seksistisellä kommentilla. Tai että olisin sanonut, että homofobisten vitsien kertominen työpaikan kahvipöydässä ei ole yhtään hauskaa.

Toivottavasti nykyisin osaan paremmin puuttua typerään käytökseen. Kuten Vesa Linja-aho taannoin blogasi:

”Seuraavan kerran kun joku kommentoi kahvilatytön persettä, kommentoi (jos se tuntuu turvalliselta) esimerkiksi ”aika oksettavaa että joutuu kuuntelemaan tuollaista työpaikallaan”. Jos joku muu tekee näin, asetu äänekkäästi komppaamaan puolustajaa. On tärkeää saada murrettua vaikutelma, että enemmistö hyväksyy sikailun.”

Hunajaviestijästä kirjailijaksi

Tämä blogi on ollut hiljaa todella pitkään. Minä en kuitenkaan ole ollut hiljaa, vaan olen keskittänyt viestintäenergiani hunajaan.

Yli kolme vuotta sitten aloitin työt Mehiläishoitajain liitossa. Välissä olin vuoden äitiyslomalla: kiitos vaan liitolle, joka uskalsi palkata juuri avioituneen, yli kolmekymppisen naisen vakituiseen työsuhteeseen (kaikki työnantajat eivät vissiin moista rohkene tehdä). Nyt äitiysvapaan jälkeen olen taas pian pari vuotta tehnyt työtä mehiläishoitajien ja hunajan eteen.
marimehiläinen
Pienen järjestön viestinnän tekijänä on selvää, että budjetit ovat pienet ja töitä tehdään monipuolisesti. Hunajaviestinnän lisäksi tehtäviin kuuluu myös järjestölehden juttujen tekemistä ja muuta jäsenviestintää, nettisivujen sisältöjen kehittämistä, nettivideoiden kuvailua, kouluttamista, tiedonhankintaa ja tapahtumajärjestelyitä. Yhtenä päivänä väsätään ruoka-aiheista tiedotetta ja perehdytään pakkausmerkintöihin, toisena taas mietitään uutta esitettä ja rakennetaan nettiin pölytysviestintää.

Siinä sivussa keitellään ehkä kahvit ja vastaillaan eri kanavien kautta tuleviin ihmisten kysymyksiin, päivitetään Facebook-sivuja ja laitetaan Twitter-viestejä.

Pidän työstäni. Ja pidän hunajasta vielä enemmän kuin töitä aloittaessani.

Näin jälkikäteen ajatellen tulin työhön hyvin vähäisellä alaan liittyvällä osaamisella. En ollut koskaan käynyt mehiläispesällä tai linkoomossa. En tiennyt juuri mitään erilaisista hunajista tai muista mehiläistuotteista. Jouduin opettelemaan uusia sanoja, kuten varroa, Langstroth, Farrar, ylälistapesä, esikotelomätä, invertaasi, HMF, kuorimavaha ja perga.

Tämä muutaman vuoden jakso on siis ollut myös mahdollisuus oppia paljon uutta mehiläisistä, hunajasta ja koko alasta. Nyt pystyn vastaamaan peruskysymyksiin pölytyksen vaikutuksista, mehiläiskadosta, hunajien rakenteesta, mehiläistaudeista, siitepölystä tai propoliksesta.

Parhaillaan kasaan tätä tietomassaa myös kirjaksi, joka julkaistaan elokuussa. Enpä olisi sitäkään uskonut silloin kolmisen vuotta sitten.

Kirjan tekemällä kuulemma muuttuu asiantuntijaksi, kirjoitti Imagen päätoimittaja Heikki Valkama. Ehkä siis ensi syksynä olen hunaja-Mari?

Kuva on kolmen vuoden takaa: mehiläisasu peittää tehokkaasti raskausvatsani. Kampauksestakaan ei tarvitse huolehtia.

Nettilukutaidon perusteita: tarkista julkaisuajankohta

Luen kolumnia, joka mielestäni sanailee osuvasti. Kun olen klikkaamassa Facebookin tykkäystä, niin huomaan, että olen jo tykännyt tästä tekstistä.

Sitten vilkaisen kolumnin julkaisupäivämäärää. Se on kolmen vuoden takaa.

Tämä on hauska muistutus siitä, miten vähän netissä vuosien varrella lukemistani teksteistä muistan. Enhän muista edes kaikkea sitä, mitä olen kirjoittanut.

Mutta samalla se on tärkeämpi muistutus: katso verkossa aina julkaisuajankohta. Sosiaalinen media nostaa helposti esiin vanhoja tekstejä. ”Tänä keväänä” -otsikko ei välttämättä tarkoita kevättä 2013.

Esimerkiksi muutama kuukausi sitten verkostossani linkattiin Ministeriö kieltää perunan kotikasvatuksen -juttuun. Kyseessä oli kuitenkin viime vuoden aprillipila (tosin julkaisupäivämääränä näkyy maaliskuun viimeinen päivä, joten päivämääräkään ei välttämättä heti soita hälytyskelloja).

Syksyllä juttua ei noin vain osata lukea aprillauksena. Uutismuotoisuus tuo luotettavuutta, jonka voi helposti uskoa.

Julkaisupäivämäärien tarkistaminen näyttää unohtuvan myös uutisia tuottavilta sivuilta. Iltasanomat julkaisi uutisen Nokian puhelinkehityksestä The Guardian -lehden jutun perusteella. Pian kuitenkin havaittiin, että Guardianin juttu on vuodelta 2009, ja juttua muokattiin. Muokkauksesta kerrotaan jutun lopussa: hyvä, että moka mainitaan avoimesti.

Kohta on taas aprillipäivä. Sen päivän pilat ovat lähinnä harmitonta huvia. Mutta vuosien takaisten uutisten kierrättäminen uusina ei ole niin hupaisaa.

Eikä näissä blogiteksteissäni ole vieläkään sitä Fb-tykkäysnappulaa. Yritän hoitaa kuntoon sitten joskus, kun taas ehkä aktivoidun tässä blogissa!

Blogitekstit katsastavat kulutusvuoteen 2012

Tammikuussa kirjoitin Kulutusjuhlan puolelle ajatuksia viime vuodesta pääotsikolla Kulutusvuosi 2012. Jos siis allaolevat aiheet eli viime vuodelta poimitut kulutukseen liittyvät ilmiöt kiinnostavat, niin tervemenoa lukemaan!

Kirjoitin nämä tietysti osittain myös itseäni varten. Kuvittelen, että muutaman vuoden kuluttua muistelen, miten tietyt ilmiöt tai asiat menivät. Silloin voin kaivella blogiarkistojani ja ehkä löytää jonkun hyödyllisen hippusen tietoa.

1. Ruoka ja ravitsemus herättävät aina keskustelua

2. Peruspuhetta tuloista, menoista ja köyhyydestä

3. Sosiaalinen media tuli yritysten ja kuluttajien arkeen

4. Digitaaliden jakelun kasvu ja nettikauppaa kaikkialla

5. Joukkoliikenteeseen syntyi kilpailua ja pyöräily kiinnosti

6. Ammattijärjestäjät, Siivouspäivää ja jatkuvaa tavaratuskaa

Kuluttajajournalismi kerää klikkauksia ja lukijoita yritystalousuutisointia paremmin

Journalistissa on verkko- ja klikkijournalismia laajasti käsittelevä juttu. Kiinnitin huomiota talousjournalismia käsitelleeseen osioon:

”Kaarina Nikusen tutkimuksesta käy ilmi, että verkko vaikuttaa siihen, millaisia juttuja tehdään. Erityisesti talousjournalismissa verkkolehti keskittyy helposti kuluttajajuttuihin laajempien taloudellisten prosessien tarkastelun tai yritystalouden tarkastelun sijaan. Oma talous kuten eläkesäästäminen ja omaisuudenhoito kerää klikkauksia paremmin.”

Olin aistivinani tästä lainauksesta tietyn arvolatauksen eli sen, että kuluttajajutut olisivat jotenkin väheksyttävämpiä kuin yritys- tai maailmantalous. Ehkä tulkinta oli vain omasta päästäni, mutta silti mietin, miksi omaan talouteeni liittyvät jutut olisivat ”huonompia”. Etenkin, kun ne selvästi kiinnostavat lukijoita.

Tunnustan, etten juurikaan jaksa lukea esimerkiksi pörssiin liittyvää uutisointia. Sen sijaan olen kiinnostunut omasta elämästäni ja siihen vaikuttavista päätöksistä, muutoksista tai tutkimuksista. Tietysti haluan myös käyttää rahani niin, että voin ajatella toimivani suhteellisen järkevästi.

Jokainen lukija on myös kuluttaja. Harvempi on ahkera pörssisijoittaja, kiinnostunut Yhdysvaltojen kiinteistömarkkinoinnista tai haluaa syvällisesti ymmärtää maailmantalouden monimutkaisuuksia.

Lisäksi hyvä ja tasokas oma talous -tyyppinen juttu vaatii toimittajalta osaamista siinä, missä yritystaloudestakin kirjoittaminen.

Lapset blogeissa: kuvilla, ilman kuvia, salasanan takana, mainosten kera?

Katleena muistutti lapsistaan blogeja pitäviä siitä, että lapsen nimen ja kuvien julkaisussa nettiin on syytä käyttää harkintaa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen, ja lapselle on annettava päätösvaltaa siihen, mitä hänestä netissä tulevaisuudesa löytyy.

Minulle aihe on tietysti nyt kovin ajankohtainen. Poikamme syntyi heinäkuussa, ja ennen syntymää aloitin salasanasuojatun blogin, johon olen kirjoittanut ajatuksiani sekä julkaissut kuvia. Blogia pääsevät lukemaan tietyt lähipiirin ihmiset, ja samalla tietysti ajattelen sen toimivan päiväkirjana. Julkisena en sitä haluaisi pitää.

Twitterissä aihe johti myös viestintään siitä, ovatko Facebook-kuvat liikaa ja pitäisikö myös ne jättää julkaisematta. Minä olen laitellut lapsukaisestamme kuvia Facebookiin, vaikka tiedostan, että FB on toiminnoiltaan epävarma. Vaikka kuvien näkyvyys on rajattu, niin mitenkään en voi varmistaa, etteivät kuvat jotain kautta joskus julkiselle paikalle päätyisi.

Tyynnyttelen itseäni julkaisemalla FB-kuvia lapsesta harkiten. Rumia kuvia en halua esitellä, saati vähäpukeisia.

Sitä paitsi harva jaksaa ihastella toisten lasten kuvia FB-virrassaan jatkuvasti: kissoista saa paljon helpommin söpöjä otoksia kuin vauvasta.

Pari kuvaa vauvasta on netissä kaikkien löydettävänä, mutta nekin ovat ilman lapsen etunimeä. Ajattelen, että olisimmehan saattaneet pistää lapsen esiin myös lehden Syntyneet-palstalle. Täydellistä lapsen piilottelua en siis koe tarpeelliseksi.

Äitiblogeissa markkinat jyräävät nimellisiä korvauksia vastaan?

Pihalla kotona -blogin Liisa taasen pohtii kuluttamiseen keskittyviä lapsiblogeja. Kulutuskeskeisyys mahdollistaa blogin kaupallistamisen. Eli siis se yksi blogien ikuisuusaihe: mihin hintaan oma blogi valjastetaan firmojen markkinointiin?

”Onko tavaroiden ja yritysten markkinointi vain yksi aihe muiden joukossa, jos ei halua muusta kirjoittaa? Onko kyse vain innostuksesta kuluttamiseen ja siihen liittyvään tavaratarjontaan? Onko ilmaisena saatujen tavaroiden ja vaatteiden testaaminen vain yksinkertaisesti kivaa? Vai onko blogeista tullut keino äideille tienata lisäansioita, ollessaan lasten kanssa kotona? Tai oikeastaan, voiko puhua edes lisäansioista, jos palkkiot maksetaan suurelta osin vaatteina, tavaroina ja muina hyödykkeinä, joiden arvo niitä luovuttavalle yritykselle on murto-osa tuotteen kauppahinnasta? Onko bloggaamisesta tullut matalapalkkainen työ, jossa äidit, muiden bloggaajien mukana, pitävät yllä yrityksille mieluisaa mainostilaa, nimellistä korvausta vastaan?”

Sitaattimerkkejä käytetään ”oudosti” jutuissa

Tänään linkkasin Facebookissani Taloussanomien jutun, jonka otsikko oli
Foxconnin tehtailla ”vakavia” työlakien rikkomuksia

Tietysti aihe oli tärkeä, mutta ennen kaikkea kiinnitin huomiota otsikon sitaattimerkkeihin. Tuollaisesta yhden sanan lainausmerkeistä tuli tunne, että kyseessä eivät olekaan niin vakavat rikkomukset. Että ironiaa, hei. Vaikka se ei tietenkään ollut jutun tavoite.

Kommenttini perusteella Aleksi kiitti huomiosta, ja otsikko on nyt muutettu.

Mutta aiheesta syntyi vilkasta kommentointia Facebookissani. Syyksi sitaattimerkkien epämääräiseen käyttöön epäiltiin mm. kääntämistä englannista sekä sitä, ettei osata tai viitsitä lainata kunnolla.

Pari muuta linkattua juttua FB-keskustelun yhteydessä:
Finanssivalvonta: Ilmarisen ja Vehviläisen kauppa ”poikkeuksellinen” (HS)
Huippujuristille varoitus: Rinnasti epäillyn ”hulluun koiraan” (IS)

Tallennan nyt osan noista Facebook-kommenteista tänne, niin jäävät paremmin talteen ja muut voivat jatkaa pohdintaa (linkkaukseni oli julkinen, joten keskustelu oli laajemmin nähtävissä, ja pistin nyt tiedoksi, että teen blogitekstin. Ja kun tunnen keskustelijat, niin uskon, etteivät harmistu lainaamisesta):

Erkka:

Mistä (ajassamme) kertoo muuten se, että sitaateissa oleva sana tulkitaan jo uutisteksissä herkemmin sarkastiseksi kuin, no, sitaatiksi?

Outi:

Jos uutistekstissä on oikea sitaatti, siinä on mukana johtolause: ”plaaplaa”, sanoo yrityksen edustaja; tiedotteen mukaan ”diipadaapa”.

Keskellä tekstiä ilman selitystä oleilevat lainausmerkit tuovat merkityksen niin sanottu, muka.

Olisiko kyse siitä, ettei osata tai yksinkertaisesti viitsitä lainata pitkän kaavan mukaan?


Olli
:

Tuossa otsikossa sävyongelma tulee siitä, että on ”siteerattu” vain yksi sana.

Ongelman olisi ehkä voinut kiertää, jos siinä olisi lainattu ”kaksi sanaa”.

Tai sitten ei, koska tyhmältähän tuo nytkin näyttää. Hmm, ehkä sittenkin kyse on siitä, että ”vakava rikkomus” ei vaikuta sitaatinomaiselta lausahdukselta, kun se on niin yleiskielinen. Ja toisaalta siitä, että toimittaja hedgaa bettinsä käyttämällä siinä lainausmerkkejä eikä ottamalla väitettä omaan suuhunsa.

ja

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia väärinkäytöksiä”

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia” väärinkäytöksiä

Erkka:

Hmm. Toistaalta tuo ”kuvottava” on toisaalta sana, joka sitaatteihin laittaminen kuulostaa sitaatilta.

”Applen” tehtailla paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Applen tehtaana esittäytyvä tehdas)

Applen ”tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Ei olekaan tehda)

Applen tehtailla ”paljastui” kuvottavia väärinkäytöksiä

(Oli jo tiedossa)

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia” väärinkäytöksiä

(Jokun muun mielestä, mutta väitettä ei voida allekirjoittaa)

Applen tehtailla paljastui kuvottavia ”väärinkäytöksiä”

(Epäkohtia, jotka eivät ole vakavia)

Sitten ainoat mahdolliset (järkevät) kahden sanan sitaatit ovat:

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia väärinkäytöksiä”.

”Applen tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä.

(Tuota muotoa voisi kai perustellusti käyttää Foxconnista jos haluaa Applen otsikkoon, koska se ei ole Applen tehdas, vaan Apple on sen asiakas?)

Olli:

Voisin vielä vähän peesata Outia: musta tuntuu, että suomalaiseen otsikointikäytäntöön ei kuulu kovin vakiintuneesti yksittäisten sitaattisanojen käyttö. Se lienee enempi angloamerikkalaista tyyliä, ja
on sikäli omiaan lisäämään hämmennystä.

Tämä on toki täysin perstuntumaa, eli voin olla väärässäkin.

Lehtirunoilu eteni Hesarin kilpailuksi

Joskus blogimaailman ilmiöt etenevät nopeammin tai hitaammin. Sanomalehtirunoiluni kohdalla kävi nopeammin: helmikuussa aloittamani tuotanto sai julkisuutta Hesarissa lauantaina. Samalla HS julkisti lehtirunokisan.

Mielenkiinnolla odotan, millaisia tuotoksia kilpailu kerää. Tosin olen jo nyt ollut ilahtunut, kun ihmiset ovat linkanneet omista runoiluistaan. Näyttää siltä, että lehtirunoilusta on helppo innostua. Blogimaailmassa minua on aina kiehtonut vuorovaikutus, ja lehtirunoilu osaltaan luo virtuaalisia kontakteja ihmisten välille, jotka eivät muuten edes tunne.

Lisäksi lehti ja tussi tarjoavat mahdollisuutta monenlaiseen luovuuteen. Mikään pakko ei ole jämähtää siihen tapaan, jolla minä olen runojani väsännyt, vaan jokainen voi löytää omia tapojaan tuottaa runoja.

Tykkäsin paperi-Hesarin sivun taitosta. Toimittaja Suvi Ahola oli luonut runon jutun tekstistä.

Sanomalehtiruno löytyy myös Facebookista. Sinne jokainen voi myös linkata omia tuotoksiaan.

Jos nyt suinkin ehdin käymään Tampereella huhtikuun aikana, niin ehdottomasti käyn katsomassa Text Art -näyttelyn. Sehän mainittiin myös tuossa HS:n jutussa.