Päivän Viivissä ja Wagnerissa näyttää siltä, kuin Wagner olisi väsännyt kuluttajaekonomiaan sopivan väitöskirjan:
Kulutusyhteiskunnan muutoksen tutkijakoulun, KUMUn, ensi keskiviikon lukupiirin teos on siis Veblenin Joutilas luokka (The Theory of the Leisure Class, 1899, suom. 2002). Tällä kertaa on vuoroni tehdä teoksesta alustus.
Kokoan tiivistelmäni omalle sivulleen, mutta vielä tämän teko on kesken. Tässä vaiheeessa otan muutaman poiminnan kirjasta.
Esipuheessa suomentaja Sulevi Riukulehto toteaa:
”Joutilas luokka on siis teoria amerikkalaisesta miljonääriluokasta, sen elintavoista ja tottumuksista, ja se kuuluu amerikkalaiseen modernin valtion ongelmia koskeneeseen diskurssiin ja kapitalismin kritiikkiin.”
Veblen toteaa kulutuksen lähtökohtana olevan ihmisen perusluonteeseen kuuluvan kilvoittelun. Tämä kilvoittelu jatkuu loputtomasti:
“Mutta kun henkilö tekee uusia hankintoja ja tottuu tästä seuraavaan uuden vaurauden tasoon, se lakkaa tuottamasta merkittävästi suurempaa tyydytystä kuin entinen elintaso. Suuntauksena on joka tapauksessa kulloisenkin varallisuustason muuttaminen jatkuvasti uuden rikastumisen lähtökohdaksi. Tämä puolestaan synnyttää uuden riittävyysnormin ja uuden varallisuusluokituksen, jonka perusteella itseä verrataan naapureihin.” (s. 31)
Kallis on hyvää ja halpa huonoa:
”Kalliin hyväksyminen ja halvan paheksumisen tottumus on iskostunut niin perinpohjaisesti ajatteluumme, että pidämme kaikessa kulutuksessamme vaistomaisesti ja itsepintaisesti kiinni ainakin jonkinasteisesta tuhlailevasta kalleudesta jopa kuluttaessamme tavaroita täysin yksityisesti ja vailla minkäänlaista kerskailutarkoitusta. Koemme vilpittömästi ja epäilyksettömästi mielialamme kohoavan, jos nautimme päivittäisen ateriamme käsintehdyin hopea-aterimin käsinmaalatuilta posliinilautasilta (joiden taiteellinen arvo on usein kyseenalainen), jotka on katettu kalliille pöytäliinalle, olkoonkin, että aterioimme kaikessa hiljaisuudessa kotonamme.” (s. 89)
Vaatteet ovat yksilölle tapa tuoda varallisuutensa esiin. Siistit vaatteet kertovat myös sen, ettei henkilön tarvitse käyttää aikaansa tuottavaan työhön:
”Vaatteisiin kuluttamisen etu suhteessa useimpiin muihin menetelmiin on kuitenkin, että vaatteemme ovat aina näkyvillä ja tarjoavat katselijoille heti ensi silmäyksellä viitteen varallisuusasemastamme. Samoin on totta, että kuluttaminen avoimesti näyttäytymistarkoituksessa kuuluu selkeämmin ja kenties yleisemmin pukeutumiseen kuin mihinkään muuhun kulutusmuotoon.” (s. 95)
Naisten omistaminen oli omistusoikeuden ensimmäinen taso. Sittemmin naisesta on tullut merkki kotitalouden varallisuudesta: hän on miehen tuottamien tavaroiden seremoniaalinen kuluttaja.
”Hermojamme raastaa ajatus, että hyvin kasvatetun naisen olisi pakko tehdä hyödyllistä työtä elantonsa ansaitsemiseksi. Se ei ole “naisen aluetta”. Hänen alueensa on koti, jota hänen tulisi “kaunistaa” ja jonka “kaunein koriste” hänen tulisi olla. — Patriarkaalisten juurtensa takia sosiaalinen järjestelmämme antaa erityisesti naisen tehtäväksi todistaa kotitaloutensa maksukykyä. Modernissa sivistyneessä elämäntavassa kotitalouden hyvämaineisuuden tulisi olla naisen erityinen huolenaihe. Siksi hänen aluettaan ovat nimenomaan kunniakkaan kulutuksen sekä kerskailevan joutilaisuuden järjestelmät, joiden avulla hyvää nimeä pääasiassa ylläpidetään. Ihannemallissa naisen ainoana taloudellisena tehtävänä tulisi olla huolenpito rikkauksien ja energian kerskailevasta kulutuksesta.”
– – –
Kommentteja katosi vanhoista teksteistäni
Onnistuin blogin kommentteja säätäessäni poistamaan joukon kommentteja. Pahoittelen siis, että nyt osa mainiosta kommenteista on hukattu bittiavaruuteen, ja syynä on täysin oma mokailuni.