Niin sanotun Engelin lain opin aikoinaan kuluttajaekonomian perusopinnoissa:
“Ravintomenojen osuus kokonaiskulutuksesta laskee tulotason kohotessa.”
Nyt olen päässyt KUMUn klassikkolukupiiriin kuuluvassa Kai Ilmosen “Johan on markkinat” -teoksessa siihen kohtaan, jossa hän tarkastelee lakia, sen toteutumista käytännössä ja lain heikkouksia (sivut 126-140). Ja kiinnostavaahan tämä on: jos en tutkisi blogeja, niin ruoka olisi toinen hyvin kiinnostava osa-alue, sillä se on välttämättömyys, mutta siihen liittyy kulutuksen kannalta paljon muutakin.
Ruoka nykyisin noin 15 prosenttia menoista
Ernst Engel teki perheiden tulojen käytön erittelyjä 1850-luvulla ja muotoili lakinsa näiden analyysiensä perusteella. Ilmonen kirjoittaa, kuinka laki on yllättävän hyvin pitänyt paikkaansa myös 1900-luvulla. Suomessa ravinnon kulutusosuuden on arvioitu olleen vuonna 1900 noin puolet, mutta vuonna 1952 enää runsaan kolmanneksen. Vuonna 1985 ravintomenojen prosenttiosuus oli 19 ja vuonna 2002 oli laskeuduttu 13 prosenttiin (16 prosenttiin, jos ruokailu kodin ulkopuolella lasketaan mukaan).
Ilmonen huomauttaa, että erot eri tuloryhmien ruoan kulutuksessa olivat vielä sotien välisenä aikana huomattavan suuret, eli maan vauraimmat käyttivät ruokaan noin viidenneksen, mutta maatalaisköyhälistö yli puolet tuloistaan.
Edelleen pienituloistan ruoan kulutusosuus on edelleen korkeampi kuin muissa tuloryhmissä, ja se on omiaan jopa kasvamaan, kun heidän tulotasonsa nousee. Tämä on Engelin lain vastaista ja kertonee siitä, että pienituloisilla on jonkinlainen kulutusvaje ruoan hankinnoissa.
Ruoasta tingitään jonkin muun hyväksi
Engelin laki kuuluu ns. kuluttajan valinteorian piiriin, jossa oletetaan, että kuluttaja toimii rationaalisesti punniten yksityiskohtaisesti ja yksilöllisesti tulossa olevan valinnan hyötyjä. Tämän vuoksi Engelin laki ei kykene selittämään, miksi samalla tulotasolla elävät ihmiset voivat poiketa systemaattisesti toisistaan ravintokäyttäytymisessään.
Engelin laki näyttää siis Ilmosen keräämien tutkimustietojen ja pohdintojen mukaan toimivat silloin, kun jonkin maan kansantalous irrottautuu köyhyyskulttuurista ja siirrytään aineellisen vaurauden kulttuuriin. Mutta hyvinvoinnin jatkaessa kasvuaan laki voi törmätä rajoihinsa. Esimerkiksi Suomessa 1970-luvun laman aikoihin osa kuluttajakuntaa tinki ruoasta esimerkiksi asumisen tai auton hyväksi.
“- – – on mahdollista, että esimerkiksi asumis-, elektroniikka- ja liikennemenot saattavat muuttua yhtä joustamattomattomiksi tai jopa joustamattomammiksi kuin ruokamenot. Se näkyy tosin vasta, kun tulojen kasvu hidastuu tai polkee paikallaan. – – – Välttämättömyys on toden totta historiallisesti muuttuva kategoria.” (Ilmonen 2006, 137.)
Ruoka on muutakin kuin energiaa
Lisäksi Ilmonen huomauttaa, että Engel pohjasi lakinsa vain ruoan ravitsemukselliseen puoleen.
“Kun tulot kasvavat, on todennäköistä, että ruoan muut kuin energian saantiin liittyvät ulottuvuudet, sen symbolis-kulttuuriset merkitykset kuten oletettu terveellisyys ja eettisyys, korostuvat. Tällöin saatetaan olla pikemminkin olla huolestuneita ravintoarvojen ylittämisestä kuin riittävän ravinnon saannista.”
Ruoan tarjonnan tavaranomaistuessa siihen liittyy siis paljon muitakin merkityksiä.
Itse pohdin, että omalta kohdaltani kieltämättä helpommin tinkisin ruosta kuin jostakin muusta. Nettiliittymään on löydyttävä rahaa, mutta voin sitten jättää kalliimmat ruoka-aineet hyllyyn.
– – –
Foodsterit suhtautuvat kokkaukseen intohimolla
Ruokaan liittyen opi tänään Yhteishyvä-lehdestä uuden termin: foodsteri. Hän on ruoanlaittoon intohimoisemmin suhtautuva harrastaja, jonka tunnistaa venyvistä hankintamatkoista ja kasvavista keittokirjapinoista, innostaan ammattislangiin ja syvästä kiinnostuksesta ruonlaiton eri puoliin. Moni ruokaohjeblogia pitävä harrastelija lienee laskettavissa foodsteriksi.
“kuluttaja toimii rationaalisesti punniten yksityiskohtaisesti ja yksilöllisesti tulossa olevan valinnan hyötyjä.”
Tässä mennään metsään ja pahasti. Ihmiset ei ole rationaalisia ja epäonnistuvat yksinkertaistetummissakin valintatehtävissä.
Jep, minun olisi pitänyt varmaan tarkentaa, että kuluttajan rationaaliseen valintaan ei ole enää aikoihin kulutussosiologiassa uskottu (ja jokainenhan tämän on omakohtaisestikin varmasti kokenut jokapäiväisissä toimissaan). Se, epäonnistummeko vai emme, on taas niin yksilöllistä ja jokaisen omakohtaisesti kokemaa.