“Kesken työhaastattelun haastattelija sanoi, että katotaanpa, ketä sinulla on Facebook-kavereina, ja niinhän se sitten teki”.
Tällaisen tarinan sain kuulla eilen, kun puheena oli työnhakijoiden salaisen googlaamisen laittomuus:
“…ns. googlaamalla tapahtuvaa henkilötietojen keräämistä ja tallettamista voidaan pitää työelämän tietosuojalain 4 §:n ja henkilötietolain 5 §:n, 6 §:n ja 9 §:n vastaisena menettelynä.”
Facebookista tietojen katselu ei tietysti ole sen laillisempaa. Itse asiassa tuo haastattelun toiminta oli todella outoa: mitä tekemistä Fb-kavereiden määrällä ja/tai laadulla voi olla juuri minkään työtehtävän kanssa?
Haastattelija ei siis myöskään kysynyt lupaa, vaan vain tokaisi tekevänsä tarkistuksen ja toimi.
Vaikka työnhakija tiedostaisi, että rekrytoinnissa ei tällaisia saisi kysellä, niin on tietysti todella vaikea tokaista, että et muuten katso. Mutta hämmentävä olo siitä varmasti monelle jää, eikä anna hyvää kuvaa rekrytoivasta yrityksestä.
Tietysti esimerkiksi viestintätehtäviin tähtäävä miettii tänä päivänä sen oman verkkonäkyvyytensä ja laittaa linkkejä työhakemukseen, esimerkiksi omille nettisivuilleen tai LinkedIniin (joka on työnhakua ajatellen luonteva nettipalvelu). Tai miksei vaikkapa suoraan Googlen hakutuloksiin. Tällöin osoittaa, että minut saa verkosta tsekata eikä siellä ole ainakaan mitään mörköjä vastassa.
Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.
Mutta edelleen on varmasti runsaasti töitä, joiden tekemiseen ei pitäisi millään lailla vaikuttaa se, mitä ihmisen nimelleä löytyy hakukoneista. Monet eivät ole vieläkään sen ihmeemmin miettineet nettinäkyvyyttään, ja toisilla googlaus tuottaa täysin epäoleellista informaatiota työn kannalta.
Laitoin eilen tästä samasta aiheesta Facebook-statatuksen, ja aiheesta nousi keskustelua. Kaikki eivät tienneet googlauksen laittomuutta rekryprosessissa, eli työnhakijoina eivät olisi osanneet kyseenalaistaa rekrytoijan toimintaa. Samalla muistutettiin, että Facebookissa voi laittaa asetukset niin, ettei ulkopuolinen näe edes niitä kavereita.
Toisaalta osa kommentoi, että laki on vanhanaikainen ja moinen yksilöiden suojeleminen on turhaa. Tämän näkemyksen mukaan monissa tehtävissä netti helpottaisi rekrytointiprosessia ja hakemusvaiheessa voitaisiin karsia pätevästi haastateltavia. Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.
Itse haluan uskoa, että rekrytoinnit voidaan ainakin toistaiseksi hoitaa ilman nettihakuja. Nettiin perehtynyt ja sitä hyödyntävä voi liittää linkit mukaan ja saada näin oletettavasti etua. Hakijalta voi myös pyytää linkkejä nettiin tai lupaa googlaamiseen.
Mutta monessa tehtävässä nettitoiminta ei ole työn kannalta oleellista, kuten eivät ole vapaa-ajan harrastukset tai perhesuhteet. Hyvä rekrytoija osannee hoitaa hommansa ilman googletuksiakin. Varmasti maailma tulee muuttumaan ja myös lakeja joudutaan miettimään tältä osin uusiksi, tai sitten tulee normaaliksi käytännöksi laittaa hakemusten loppuun “minut saa googlata”.
Lisää aiheesta esimerkiksi Talouselämän artikkelissa Älä googlaa – kysy suoraan!” (2007)
Ja minua saa siis googlata aivan vapaasti. Kannustan muitakin huolehtimaan omasta nettinäkyvyydestään niin, että myös asiantuntemus nousee esiin.
Siis ei kai googlaaminen tai facebook-tietojen katselu (sikäli kun/jos ne ovat julkisia) voi olla laitonta?? Eri asia on hakutulosten kerääminen ja taltioiminen esim. rekryfirman tietokantaan.
Todella huolestuttavaa jos HR-ammattilainen ei tiedä nimiguuglauksen olevan Suomessa laitonta, osoittaa epäpätevyyttä.
Myöskään en pidä ajatuksesta että jos työnhakija on tarjoamassa työpanostaan 8 tunnin ajaksi arkipäivisin, kuvitellaan että samalla rahalla ostetaan hänet 24/7 ajaksi. Jotkut voivat olla työorientoituneita, mutta veikkaan että enemmistö arvostaa perheen ja ystävien seurassa vietettävää vapaa-aikaa suuresti ja sitä työnantaja ei osta vaan sen käyttämisestä ihminen tekee omat valintansa.
Minuakin saa guuglata ja annan jopa nettiosoitteet, mutta jos rekryprosessi edellyttää vapaa-ajan luovuttamista työnantajan käyttöön, vetäydyn ja luovutan paikan jollekin säälittävälle tapaukselle jolla ei ole työnulkopuolista elämää. 😀
Hanna, jos laitetaan hakuilmoitus ja siihen tulee hakemuksia, niin näitä hakemuksen lähettäneitä ei saa googlata. Tuossa linkkaamassani Talouselämän artikkelissa asia käydään käytännönläheisesti läpi. Toki jokainen saa vapaasti googlailla vaikka naapureitaan.
Tuossa Tietosuojavaltuutetun näkemyksessä siis todetaan:
“Jos työnantaja kerää henkilötietoja muulta kuin työntekijältä itseltään, työntekijältä on hankittava suostumus tietojen keräämiseen. Lain 4 §:n perusteluissa (HE 75/2000) todetaan, että tällainen tietojen kerääminen muualta kuin työntekijältä tai työnhakijalta itseltään, ts. ulkopuolisilta hankittavat tiedot, koskee myös tietoverkoista eli esimerkiksi Internetistä hakukoneen avulla ns. googlaamalla, kerättyä tietoa.”
Ja kannattaa tietysti muistaa, että esim. journalistisessa toiminnasas ns. julkkiksilla on alhaisempi yksityisyydensuoja kuin taviksilla.
Mielenkiintoiseksi menee. Oletan, että paljon kysellään sellaista mitä ei sopisi, mutta niihin myös vastataan, koska ei haluta olla “hankala” tyyppi.
Tarkemmin luettuna tuossa Tietosuojavaltuutetun näkemyksessä todetaan kyllä myös tällainen tulkintaa laajentava asia:
“Mikäli työnantaja tai tämän edustaja ainoastaan etsii ja saattaa omaan tietoonsa tietoverkoissa olevaa tietoa, ilman että työnantaja kerää, tallettaa tai muutoin käyttää näitä tietoverkosta hankkimiaan tietoja työntekijää tai työnhakijaa koskevassa päätöksenteossa, jää tällainen käsittely henkilötietolain ja työelämän tietosuojalain soveltamisen ulkopuolelle.”
Eli aina voi vedota siihen, että vain omaan tietoon, mutta toisaalta, kuinka moni voi väittää, ettei löydetyt tiedot vaikuttaisi millään tavalla valintaan?
Erittäin mielenkiintoisen aiheen nostit esille Mari, jään seuraamaan tätä keskustelua.
Jep, Teija, näinhän siellä sanotaan, mutta kuten totesit, lienee mahdotonta, ettei kerätty tieto vaikuttaisi hakupäätöksiin. Ja miksi sitä muuten kerättäisiin kuin rekrytoinnin tueksi? “Ihan vaan huvikseni tsekkailin, minkälaisia kuvia tyypillä oli, mutta ei ne otokset mitenkään vaikuta mielikuviini siitä, millainen tämä ihminen on työntekijänä.”
Eli siis parempi olisi pyytää se lupa ennen tai kysyä lisätietoja hakijalta, niin välttyy kaikelta tältä.
Antti, tuo on totta: ihmiset kertovat tietysti paljon vapaaehtoisesti. Ja jos suoraan kysytään, niin on aika vaikea vaieta vaikka niistä perhesuhteistaan. Klassikkohan on se, että kolmekymppisiltä naisilta tiedustellaan perheenperustamisesta.
Kiitos vastauksesta. Hassua, mutta totta.
En ymmärrä, mitä työntekijän FB-kaverilistasta voi päätellä? Onko olemassa henkilöitä, joiden kanssa kaveeraaminen FB:ssa on jotenkin raskauttavaa?
Että jos haen jonnekin kultuurikeskus Caisaan duuniin ja kaverilistallani on herra Halla-Aho, niin minua ei sopisi valita. Mutta jos herra H-A onkin vaikka vaimon veli? Tai koulukaveri?
Vai meneekö toisinpäin: jos haen töihin mediahommiin eikä kaverinani ole Jungeria ja Tuomas Rantasta, niin olen ihan onneton. Mutta ehkäpä en jostain syystä ole heitä tavannut? Tai en pidä heitä tarpeeksi hyvinä ystävinään, jotta pitäisi FB-kavereina?
Ja ajatella, herra paratkoon, työnhakijaa, joka ei käytä FB:a. Onko hyvä vai huono?
Itse olisin kyllä kiittänyt haastattelusta ja toivottanut menestystä ja poistunut heti, kun haastattelija FB-tempun teki. Ihan pelle, ja firmansa on varmasti ikävä paikka.
Kiitos Mari asian esiinnostamisesta. Varsinkin kun siitä on noinkin paljon epäselvyyttä.
Näkemys “Netti kertoo paljon monien tehtävien kannalta oleellista mm. ihmisen verkostoista.” osoittaa tiettyä sokeutta datan hyödyntämisen realiteeteissa. Netti kertoo sen mitä sen laittaa näyttämään. Se ei ole välttämättä totuus eikä (juuri koskaan) koko totuus. Kannattaa muistaa, että Suomessa ei ole poissuljettua, että ihmisillä on täyskaimoja. Lisäksi verkossa on lukuisia paikkoja, joissa pystyy ilmoittamaan nimekseen ihan mitä haluaa – vaikka vihamiehensä.
Juuri aamulla mietiskelin omaa oveluuttani FB-kaverien keräilyssä. Joukossa on tusinan verran ihmisiä, joita en ole koskaan tavannut ja tuttavia hyvin erilaisilla perusteilla. Elämäni verkostoista saisi FB:n perusteella hyvin puutteellisen kuvan ja sama on sanottavissa LinkedIn:stä.
Ainoat kaverisuhteet, joiden nyt äkkiä voisin kuvitella olevan vaikuttavia ovat ehkä “väärän” puolueen poliitikot, epämääräiset julkkiskontaktit (kai joku Tuksunkin kaveri on ja hakee joskus töitä?) jne. Mutta en minä ainakaan mitään “naamarajaa” aio ruveta pitämään vain töitä saadakseni, kuka edes haluaa olla töissä sellaisessa paikassa, joka määrää ystäviesi laadun?
Toki on sitten se, että onko siellä kaverien joukossa joitain vaikutusvaltaisia tapauksia vai ei. Sellaistakaan naamarajaa en ajatellut ruveta pitämään.
Mitä vikaa Tuksun kaverina olemisessa on? Tuksuhan voi olla tuttu vaikka ala-asteelta.
Aivan. Jonkun mielestä siinä voisi jotain vikaa olla.
En ole ikinä ajatellut, että työnhakijan googlaaminen olisi jotenkin laitonta.
Pistän sen samaan tiedonhankintakastiin kuin vaikkapa entisille työnantajille soittamisen.
Kesken haastattelun on tietysti varsin tökeröä vilkaista jotain Naamakirjan kaverilistaa, mutta en vain millään jaksa ymmärtää mistä näkökulmasta on laitonta saada käsiinsä ihmisestä julkista tietoa. Vähän sama kuin sattuisi lukemaan työnhakijan miniatyyrijunaharrastuksesta lehdestä.
Ymmärrän, että rekisterin tekeminen hakijasta tietojen perusteella on laitonta, mutta johonkin ideaan ihmisestä työnantajan pitää pohjautua. Rekrytoinnin perusteet nyt ovat usein varsin subjektiivisia. Eiväthän ikä, ulkonäkö, fyysinen vamma tai potentiaalinen lastenhankita-aika myöskään saisi vaikuttaa rekrytointiin…. mutta kun emme valitettavasti elä bambimaailmassa.
Pyörittyäni viime kuukaudet rekrytointiprosessissa olen törmännyt erilaisiin suhtautumisiin nettinäkyvyyteen. Alani on tietoturva ja vaikuttaa siltä, että alan toimijoiden näkökulmasta netti on kiinteä osa maailmaa ja toimintaympäristöä. Netti, koti, kaupunki, toimisto, liikenneväline, ne ovat kaikki paikkoja tai välineitä, joihin suhtautumisessa ei ole niin isoa eroa. Ihminen käyttäytyy ensisijaisesti ihmisenä, ei netinkäyttäjänä, työläisenä tai asiakkaana. Joten netti ei ole vailla merkitystä.
Työhönottajaa on pääsääntöisesti kiinnostanut nettipresenssini. Haastatteluissa sitä on sivuttu, esim. kysytty suoraan, että olenko minä tämä FBook-henkilö. Se oli laitonta, mutta en yllätykseltäni osannut reagoida mitenkään. Toisessa paikassa tiedostettiin tarkasti, ettei hakijasta saa tehdä hakuja, joten kysymys muotoiltiin lain kirjaimen mukaisesti: “jos nyt hakisimme nimelläsi googlesta, mitä löytäisimme?” Näin tieto tulee laillisesti hakijalta itseltään.
Tietysti haastattelija oli sitä ennen jo hakenut googlella minkä kerkesi, mutta sitä tietoa ei saanut käyttää kunnes se oli tullut työnhakijalta. Enpä ole juuri kuullut työnhakijasta, joka nostaisi oikeusjutun tietosuojansa loukkaamisesta. Sen verran nöyrässä asemassa työnhakija työmarkkinoilla on. Minkäs teet, kun kuitenkin pitäisi antaa itsestään avoin ja rehellinen kuva ilman mitään salattavaa.
Selvästi aihe herättää sekä tunteita että tietoja, hyvä niin. Ja ihan varmasti keskustelua käydään jatkossakin.
Esim. Kaisan mainitsemat tilanteet, joissa joku pahantahtoinen heittelee toisen nimissä kommentteja nettiin (tai sitten kommentoi nimimerkin takaa ihmisen toimintaa), ovat yksi puoli asiaa. Vaikka ne tunnistaisikin nettikiusaamiseksi, niin ehkä silti vaikuttaisivat mielikuvaan hakijasta.
Monet erittäin osaavista ammattilaisista eivät juurikaan ole netissä. Olisi vähän sääli, jos tässä vaiheessa heidät tulkittaisiin jotenkin osaamattomammiksi siksi, että eivät ole osaamistaan tuoneet nettiin tai se ei ole mitenkään sinne päätynyt. Tulevaisuudessa tätä voi varmaan odottaa yhä useammilta, mutta tässä vaiheessa lienee riittävästi, jos työnhakuilmoituksessa pyydetään niitä nettireferenssejä, mikäli tarpeen.
Suomi on aika pieni maa, joissa on eri alojen sisällä vielä pienemmät piirit. Tieto ihmisistä on liikkunut ennen nettiäkin, joten liikkuu varmasti edelleen.
Juha, niin, ja jos se netti ei kerro mitään sellaista, joka olisi jotenkin haitallista, niin miksipä siitä sitten sen suuremmin moni huomauttaisi rekrytoijalle. Kukaan tuskin haluaa, että itsestä leviää maine työhakijana, joka nostaa älämölön googlauksista. Kun se on, tämänkin keskustelun perusteella, monien mielestä ihan ok toimintatapana.
Jäin pohtimaan noita täyskaimoja. Itsellä on sen verran erikoinen etunimi, ettei minulla tietääkseni ole yhtään täyskaimaa. Aika monella suomalaisella kuitenkin on useita. Siten googlaamalla saatu tieto työnhakijan puuhista voi olla hyvinkin harhaanjohtavaa. Jos esimerkiksi joku Ville Virtanen hakee töitä, löytyy hänen nimellään varmaan yhtä sun toista. Miten rekrytoija sitten voi erottaa näiden tulosten joukosta oikeaa ihmistä koskevat?
Itsekin tarjoan toki mielelläni työnantajalle nettireferenssejä, jos ne ovat tulevien työtehtävien kannalta jotenkin relevantteja. Toisaalta esimerkiksi Facebookissa pidän lähinnä yhteyttä kavereihin, enkä pidä tietoja tästä yhteydenpidosta mitenkään oleellisina työnhaun kannalta.
“Ei googlaamista tietysti voi valvoakaan.”
Tästä osittain eri mieltä.
Kävijäseurantatyökalut antavat joissakin tapauksissa ihan mielenkiintoista tietoa kävijöistä, esim. organisaation nimen. Toki esim. Facebookissa jää tuollainen haaveeksi, eikä pienempien organisaatioiden nettiyhteyksiä voi tunnistaa samoin kuin isompien, oman sivun Google-näkyvyys pitää olla hyvä ja jos joku ei halua näkyä kävijäseurantaraporteissa, niin sille ei voi mitään.
Mutta ainakin itse olen seurannut mielenkiinnolla mistä organisaatioista omalla sivullani on käyty, jos olen työtä ollut vaihtamassa. 🙂
Ehkä ei oman nimen googlaamista voi varmasti valvoa, mutta jonkin verran seurata kuitenkin…
Jussi, joo, toki oman nettisivunsa kävijöitä voi seurata. Mutta tarkoitin tuolla lähinnä sitä, ettei laajemmin voida seurata firmojen toimintaa ja näin ollen myöskään syyttää heitä.
Varmasti itsekin tsekkailisin mm. tämän blogin kävijöitä tarkemmin, jos olisin hakenut töitä 🙂
Annimaria, kaimojen kohdalla pitäisi tietysti luottaa siihen kuuluisaan “nettilukutaitoon”, mutta voi olla vähän vaikeaa etenkin silloin, kun kaimoja on runsaasti. Ja huonolla tuurilla voi käydä juuri niin, että väärän ihmisen tiedot vaikuttavat rekrytointiin.
(marikoistisia on maailmassa muitakin, mutta oletan erottuvani esim. laulunopettajasta :))
Pakko kommentoida vanhaan kirjoitukseen! Päädyin tänne Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin kautta.
Olin vuosi sitten ison järjestön työhaastattelussa. Haastattelu meni mielestäni muuten ihan hyvin, mutta lopuksi haastattelija kysyi: “Onko Facebookin kaverilistallasi Penaa ja Makea?” (Penan ja Maken nimet tässä muutettu, mutta kyseessä oli kaksi miespuolista lempinimeä, tyyliin nuo Pena ja Make.) Olin vähän että häh, Pena ja Make?! Pitäisikö minun ensinnäkin tietää kuka on Pena ja kuka Make? Ja mitä väliä sillä on, ketä on Facebookin kaverilistallani? Vaikuttaako se siihen, miten hyvin teen työni? Hieman paremmin olisin voinut ymmärtää, jos kysymys olisi esitetty muodossa “Onko Facebookin kaverilistallasi Pentti Mäkinen ja Markku Virtanen?” tai ehkä ennemminkin “Tunnetko Pentti Mäkistä ja Markku Virtasta?” Mutta silti, epäselväksi jäi, mitä arvoa noiden kahden henkilön tunteminen haastateltavalle toi.
Kaverilistaltani ei löytynyt Penaa ja Makea, ja kun sen ilmoitin, sanoi haastattelija, että kiitos kiinnostuksesta, mutta et pääse jatkoon. Ehkä jatkoon pääsemättömyyteen vaikutti moni muukin asia, mutta minusta se tuntui siltä, että suurin syy oli kaverittomuus Penan ja Maken kanssa. Jäi tosi huono maku tuosta järjestöstä, enkä todellakaan hae sinne enää töihin, vaikka huipputyyppi sen kaltaiseen työhön olisin ollutkin! 🙂 Ymmärrän nyt, että järjestön kannalta minä olen todella sopimaton tyyppi hommaan, sillä enhän tunne Penaa ja Makea. (Tulikohan kenellekään mieleen, että ehkä olisin voinut oppia heidät tuntemaan, jos olisin saanut mahdollisuuden…)