Minä, kuten useat muutkin kuluttajat, lienen varsin turhautunut ja pettynyt monien yritysten toimintaan. Muun muassa siksi, että jatkuvasti tulee tietoja, joiden perusteella tuntuu, että minua on viilattu linssiin.
Kuten esimerkiksi kuuluisat nahkalihapullat (jotka eivät tosin henkilökohtaisesti sinällään hetkauttaneet, mutta tuotteiden nimeäminen harhaanjohtavasti on väärin: kanannahkan hyödyntäminen jalosteisiin on toki järkevää).
Tai että suomalaisella imagolla ratsastavan firman tuotteet valmistetaan maissa, joiden työolosuhteiden maine on monin kohdin heikko.
Valmistusmaiden kertominen olisi askel läpinäkyvyyteen
Taannoin joku pisti Twitterissä viestiä Iittalan tuotteiden valmistusmaista. En olettanut, että kaikkea valmistetaan Suomessa (onhan esimerkiksi Kuningaskuluttaja tehnyt pari vuotta sitten jutun Muumi-mukeista ja siitä, että niistä osa tehdään Thaimassa), mutta halusin selvittää, mistä maista Iittalan mukeja ja muita astioita tulee.
Yritin etsiä Iittalan sivuilta tietoa tuotantomaista. En löytänyt: esim. Tuote FAQ -sivu ei kertonut aiheesta mitään. Voi olla, että jossain jotain mainitaan, mutta nopea nettiselailuni ei siis tuottanut tulosta.
Siispä soitin Iittalan asiakaspalveluun ja kysyin tuotantomaita. Sain selville, että Suomen lisäksi tuotantomaita ovat seuraavat:
Aterimia valmistetaan Ranskassa, Etelä-Koreassa ja Kiinassa. Posliinia tulee Indonesiasta ja Thaimaasta. Esimerkiksi suositut Taika-astiat, joita itseltänikin löytyy, valmistetaan Thaimaassa. Lasitavaroista pieni osa Saksasta. Teräksiset Aalto-kulhot Vietnamista.
Iittalan sivuilla on hienoja tekstejä tyyliin “Vähemmän on enemmän“. Toimintafilosofia kuulostaa hienolta.
Mutta ei kai olisi liikaa vaadittu, että vaikkapa Taika-astioiden tuotekuvauksessa kerrottaisiin, että valmistusmaa on Thaimaa? Sen jälkeen voisi sitten ryhtyä kyselemään, miten valvotaan tuotannon vastuullisuutta. Ainakaan omien mukieni pohjassa valmistusmaata ei kerrota, vaikka ilmisesti nykyisin monissa Iittalan tuotteissa “Made in…” -merkintä löytyy.
Minun silmiini tämä on sitä läpinäkyvyyttä, jota yrityksiltä haluan. En suoralta kädeltä tuomitse valmistusta Aasiassa, mutta haluaisin, että se tuotaisiin selkeästi tietooni. Iittala nyt joutui tässä kohteeksi, mutta ei tietysti ole ainoa firma, jonka valmistusmaat voisivat olla helpommin nähtävissä.
“Jäätelö, jossa on käytetty Reilun kaupan ainesosia”
Vielä ikävämmältä viilaus tuntuu, kun kyseessä on taho, jolta odottaa enemmän.
Suklaajäätelössä, jonka pakkauksessa komeilee Reilun kaupan merkki, ovat vain vanilja ja sokeri “reilua”. Tätä aihetta käsiteltiin Kulutusjuhlassa, ja kiitos vain Reilun kaupan edistämisyhdistykselle keskusteluun osallistumista. Kommentti vain ei välttämättä lohduttanut:
“- – – saadakseen Reilun kaupan merkin on yhdistelmätuotteiden täytettävä niille asetetut kriteerit: kuiva-ainepainosta Reilun kaupan raaka-aineiden osuus on oltava tuotteesta riippuen vähintään puolet tai viidennes.
Reilun kaupan raaka-aineista valmistettuja yhdistelmätuotteita voivat olla esimerkiksi vaniljajäätelö tai suklaakeksi. Näiden tuotteiden tuotepakkauksissa voi käyttää Reilun kaupan sertifiointimerkkiä kuten muissakin Reilu kauppa -sertifioitujen tuotteiden pakkauksissa. Tuotteiden nimeämiseen on kuitenkin eri ohjeet kuin nk. ”yhden raaka-aineen” tuotteiden kuten banaanin tai kahvin. Yhdistelmätuotetta ei voi kutsua Reilun kaupan jäätelöksi vaan jäätelöksi, jonka valmistuksessa on käytetty Reilun kaupan raaka-aineita, jotta kuluttajalle ei syntyisi väärää mielikuvaa, että tuotteen kaikki raaka-aineet olisivat Reilu kauppa –sertifioituja.”
Niin, tuntuu vain siltä, että nimen kautta ollaan samassa tilanteessa kuin ns. nahkapullien kanssa.
Laajemmin huomiota Reilun kaupan osalta on herättänyt viime aikoina kahvi ja sen hinta. Mutta silti ostan Reilun kaupan kahvia edelleen, vaikka kauppa ottaa siitä enemmän katetta kuin tavallisesta kahvista. Uskon sen olevan parempi vaihtoehto tuottajille. Reilun kaupan edistämisyhdistyshän toteaa, ettei heillä ole mahdollisuutta vaikuttaa kuluttajahinnan lopulliseen muodostumiseen.
Nyt olisi siis jollain vähittäiskaupalla hyvä paikka pieneen imagokohennukseen ilmoittamalla, että ryhtyvät ottamaan samaa katetta perusjuhlamokasta ja Reilusta.
Hyväntekeväisyyttä kännykkä ostamalla?
Moni hyväntekeväisyyskampanjakin saa kriittisen kuluttajan hämmentyneeksi. Esimerkiksi Laura Honkasalo kritisoi Tulva-lehdessä (4/10, s. 6) Roosa nauha -kampanjaa:
“Suomessa Roosa nauha -kampanja siivellä myydään keskiluokkaisille naisille ylikalliita ja usein täysin turhia tuotteita, joiden myyntihinnasta vain pieni osa menee rintasyöpätutkimukseen. Esimerkiksi 250 euron pinkistä kännykästä syöpätutkimus saa vain viisi euroa.
Tästä huolimatta Roosa nauha -kampanja on edelleen pyhä lehmä, jota ei saa kritisoida.”
Saako siis olla ilonpilaaja, joka nillittää tällaisista ja motkottaa mokomista?
Kaiken tämän jälkeen välillä tuntuu, että usein olisi niin kuluttajana kuin toimittajana helpompi olla piittaamatta ja sulkea aivot ja silmät.
Tietysti toimittajana on erityisen epämukavaa, kun kokee, että on luottanut johonkin lähteeseen tai haastateltavan sanomisiin ja myöhemmin käy ilmi, että ei olisi kannattanut. Siinä sitten soimaa itseään: olisi pitänyt perehtyä paremmin.
Vastuullisuuden vaikea arviointi
Mutta toisaalta etenkään nämä eettis-ekologiset kysymykset eivät ole helppoja. Kuten Outi Moilala kirjoittaa:
“Kumpi on vastuullisempi: Suuri kaupan alan yritys A, jolla on riskimaiden alihankkijatehtaissa ulkopuoliset riippumattomat tarkastukset, ja joka kilpailuttaa kehitysmaiden tehtaita ja hankkii ”joustavasti”?
Vai vanha vaatetehtaana aloittanut yritys B, jolla on samat baltialaiset tavarantoimittajatehtaat jo kymmenen vuotta? Ulkopuolisia tarkastuksia ei ole, mutta Riitta Suomesta on harva se viikko tehtailla ompelijoiden kanssa. Baltialaisilla ei ole työehtosopimusta.”
Ruffeksi naururypyin
Kimmoke tähän tilitykseen tuli Kemikaalikimaran Anja Nysténiltä. Hän haastoi meitä taviksia brändäämään itsemme ruffeiksi eli henkilöksi, joka
* analysoi monipuolisesti ajan ilmiöitä unohtamatta lähdekritiikkiä
* ei kumarra ketään
* kyseenalaistaa kaiken – myös omat kirjoituksensa
Tämä ruffeiluhan on tietysti oiva pyrkimys. Haastetta riittää, niin kuluttajana kuin toimittajana. Mutta erityisesti tykkään siitä, että “Ulkoisena tunnusmerkkinä ovat naurunrypyt.” Toivottavasti ne tulevat, vaikka maailman meno välillä vetää vakavaksi.
Lisäys: Tajusin, että jokuhan saattaa mieltää otsikon kuluttaja-toimittajan kirjoitusvirheeksi. Olenhan myös kuluttajatoimittaja. Mutta siis tavoite oli kertoa, että olen sekä kuluttaja että toimittaja, joka ähkii näiden samojen asioiden äärellä työkseen ja huvikseen.
Roosa-nauhasta tuli mieleen Philipsin GreenBonus, jota mainostetaan vaihtopysäkilläni (http://www.greenbonus.philips.com/greenbonus/about.php?lang=fi) . Nieleekö joku nämä sellaisinaan?
“Ilonpilaaja naurunrypyin.” 🙂
Hyviä esimerkkejä linssiinviilauksista. Tuollaisista kannattaa kirjoittaa.
Jatketaan ruffeilua eli kiiskeilyä.
(Koskahan kielitoimisto puuttuu tähän?)
Hyviä esimerkkejä, vaikka en ihan samaa mieltä noiden Reilun kaupan yhdistelmätuotteiden ongelmallisuudesta olekaan… Niissähän pitää kuitenkin kaikkien niiden ainesosien, joita ylipäänsä on saatavilla Reilun kaupan sertifikaatilla varustettuina, olla reiluja. Maito, vehnät ym. ovat raaka-aineita, joilla ei ole sertifiointijärjestelmää ja jotka eivät yleensä tule kehitysmaista.RK-sertifikaatti koskee kuitenkin vain kehitysmaista tulevia tuotteita, teollisuusmaissa työoloja valvotaan vahvempien kansallisten lainsäädäntöjen avulla (tosin ongelmia löytyy niistäkin – esim. thaimaalaiset marjanpoimijat Suomessa tai Espanjan laittomat siirtolaiset maatalouden orjatöissä). Eli on mahdotonta tehdä jäätelöä, joka olisi valmistettu ainoastaan Reilun kaupan tuotteista. Siksi on mielestäni hyvä, että on olemassa jäätelöä, jossa edes osa aineista on RK-sertifioituja.
Sinänsä ymmärrän kritiikin, mutta en tiedä, miten asian voisi paremmin ratkaista… Isommalla paketin kylkeen tieto, että vain osa aineista on RK-sertifioituja?
Kaisa, hyvä linkki: näissä kaikissa aina hämmästyttää se, että eikö ihmiset tosiaan ajattele, että a) parempi olla ostamatta mitään kuin ostaa jotain näennäisesti hyvään lahjoittavaa, b) hyväntekeväisyysrahat voi suunnata suoraan jonnekin. Yritysten perustoiminnan pitäisi olla niin kestävää, ettei sitä erikseen tarvitse puffata.
Kiitos Anja, odotelleen kielitoimiston kannanottoa 🙂
Luna, tuossa Kulutusjuhlan alkuperäisessä tekstissä käsiteltiin nimenomaan suklaajäätelöä. Ostaja oli pettynyt, koska se suklaa (joka onkin käsittääkseni suklaakastiketta), ei ollut reilua, vaikka suklaa on yksi reilun kaupan “lipputuotteista”: olisi mielestäni ihan kohtuullista olettaa, että näin olisi. Pelkkä sokeri ja vanilja ovat aika pieni osa tuotteesta, ja jos näitä yhdistelmätuotteita tehdään, niin kyllä siinä reilun kaupan merkin alla voisi olla listaus, mitkä tuotteen osat ovat reiluja.
Ja jos ei voida tehdä tuotetta niin, että siinä on reilua edes se suklaa, niin kannattaisiko jättää tekemättä niin kauan, kunnes se onnistuu?
Maitojäätelön sijaan voisi kehitellä vaikka sorbettia tai mehujäätä: erilaisia mehujahan reilun kaupan valikoimissa on, joten luulisi näin näppituntumalta, että niissä olisi helpompi tehdä tuote, jossa olisi suurempi osuus reilua.
Kaisa: Joo, naureskelin tuolle Philipsin mainokselle yksi päivä lehdessä. Sitä vaan ihmettelee, että miksi tälläistä viherpesua saa harjoittaa? “Osta taulu telkkari ja pelasta maailma!”.
Rosa-nauha on ottanut minua myös päähän. Samoin Suomen luonnonsuojeluliiton Luonto-kaupat. Nehän myyvät kaikenlaista krääsää luonnonsuojelun nimissä. Olen itse liiton jäsen ja tilaan kotiini Luonto-lehteä, mutta Luonto-kauppaan en kovin hevillä haksahtaisi. On kovin ristiriitaista, jos non-profit-organisaatio joutuu keräämään sitä profittia sen omien tavoitteiden vastaisella toiminnalla. Pyörittäisivät edes kirpputoria, sen voisin vielä hyväksyä, mutta että uutta krääsää kansalle…huhhuh. Samaahan toki harjoittaa WWF.