Sitaattimerkkejä käytetään ”oudosti” jutuissa

Tänään linkkasin Facebookissani Taloussanomien jutun, jonka otsikko oli
Foxconnin tehtailla ”vakavia” työlakien rikkomuksia

Tietysti aihe oli tärkeä, mutta ennen kaikkea kiinnitin huomiota otsikon sitaattimerkkeihin. Tuollaisesta yhden sanan lainausmerkeistä tuli tunne, että kyseessä eivät olekaan niin vakavat rikkomukset. Että ironiaa, hei. Vaikka se ei tietenkään ollut jutun tavoite.

Kommenttini perusteella Aleksi kiitti huomiosta, ja otsikko on nyt muutettu.

Mutta aiheesta syntyi vilkasta kommentointia Facebookissani. Syyksi sitaattimerkkien epämääräiseen käyttöön epäiltiin mm. kääntämistä englannista sekä sitä, ettei osata tai viitsitä lainata kunnolla.

Pari muuta linkattua juttua FB-keskustelun yhteydessä:
Finanssivalvonta: Ilmarisen ja Vehviläisen kauppa ”poikkeuksellinen” (HS)
Huippujuristille varoitus: Rinnasti epäillyn ”hulluun koiraan” (IS)

Tallennan nyt osan noista Facebook-kommenteista tänne, niin jäävät paremmin talteen ja muut voivat jatkaa pohdintaa (linkkaukseni oli julkinen, joten keskustelu oli laajemmin nähtävissä, ja pistin nyt tiedoksi, että teen blogitekstin. Ja kun tunnen keskustelijat, niin uskon, etteivät harmistu lainaamisesta):

Erkka:

Mistä (ajassamme) kertoo muuten se, että sitaateissa oleva sana tulkitaan jo uutisteksissä herkemmin sarkastiseksi kuin, no, sitaatiksi?

Outi:

Jos uutistekstissä on oikea sitaatti, siinä on mukana johtolause: ”plaaplaa”, sanoo yrityksen edustaja; tiedotteen mukaan ”diipadaapa”.

Keskellä tekstiä ilman selitystä oleilevat lainausmerkit tuovat merkityksen niin sanottu, muka.

Olisiko kyse siitä, ettei osata tai yksinkertaisesti viitsitä lainata pitkän kaavan mukaan?


Olli
:

Tuossa otsikossa sävyongelma tulee siitä, että on ”siteerattu” vain yksi sana.

Ongelman olisi ehkä voinut kiertää, jos siinä olisi lainattu ”kaksi sanaa”.

Tai sitten ei, koska tyhmältähän tuo nytkin näyttää. Hmm, ehkä sittenkin kyse on siitä, että ”vakava rikkomus” ei vaikuta sitaatinomaiselta lausahdukselta, kun se on niin yleiskielinen. Ja toisaalta siitä, että toimittaja hedgaa bettinsä käyttämällä siinä lainausmerkkejä eikä ottamalla väitettä omaan suuhunsa.

ja

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia väärinkäytöksiä”

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia” väärinkäytöksiä

Erkka:

Hmm. Toistaalta tuo ”kuvottava” on toisaalta sana, joka sitaatteihin laittaminen kuulostaa sitaatilta.

”Applen” tehtailla paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Applen tehtaana esittäytyvä tehdas)

Applen ”tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Ei olekaan tehda)

Applen tehtailla ”paljastui” kuvottavia väärinkäytöksiä

(Oli jo tiedossa)

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia” väärinkäytöksiä

(Jokun muun mielestä, mutta väitettä ei voida allekirjoittaa)

Applen tehtailla paljastui kuvottavia ”väärinkäytöksiä”

(Epäkohtia, jotka eivät ole vakavia)

Sitten ainoat mahdolliset (järkevät) kahden sanan sitaatit ovat:

Applen tehtailla paljastui ”kuvottavia väärinkäytöksiä”.

”Applen tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä.

(Tuota muotoa voisi kai perustellusti käyttää Foxconnista jos haluaa Applen otsikkoon, koska se ei ole Applen tehdas, vaan Apple on sen asiakas?)

Olli:

Voisin vielä vähän peesata Outia: musta tuntuu, että suomalaiseen otsikointikäytäntöön ei kuulu kovin vakiintuneesti yksittäisten sitaattisanojen käyttö. Se lienee enempi angloamerikkalaista tyyliä, ja
on sikäli omiaan lisäämään hämmennystä.

Tämä on toki täysin perstuntumaa, eli voin olla väärässäkin.

Lehtirunoilu eteni Hesarin kilpailuksi

Joskus blogimaailman ilmiöt etenevät nopeammin tai hitaammin. Sanomalehtirunoiluni kohdalla kävi nopeammin: helmikuussa aloittamani tuotanto sai julkisuutta Hesarissa lauantaina. Samalla HS julkisti lehtirunokisan.

Mielenkiinnolla odotan, millaisia tuotoksia kilpailu kerää. Tosin olen jo nyt ollut ilahtunut, kun ihmiset ovat linkanneet omista runoiluistaan. Näyttää siltä, että lehtirunoilusta on helppo innostua. Blogimaailmassa minua on aina kiehtonut vuorovaikutus, ja lehtirunoilu osaltaan luo virtuaalisia kontakteja ihmisten välille, jotka eivät muuten edes tunne.

Lisäksi lehti ja tussi tarjoavat mahdollisuutta monenlaiseen luovuuteen. Mikään pakko ei ole jämähtää siihen tapaan, jolla minä olen runojani väsännyt, vaan jokainen voi löytää omia tapojaan tuottaa runoja.

Tykkäsin paperi-Hesarin sivun taitosta. Toimittaja Suvi Ahola oli luonut runon jutun tekstistä.

Sanomalehtiruno löytyy myös Facebookista. Sinne jokainen voi myös linkata omia tuotoksiaan.

Jos nyt suinkin ehdin käymään Tampereella huhtikuun aikana, niin ehdottomasti käyn katsomassa Text Art -näyttelyn. Sehän mainittiin myös tuossa HS:n jutussa.

Kun profiilikuvani päätyivät pikselimaalauksiksi

Nyt seuraa mainostusta eli pääsen taas esittelemään taiteilijapuolisoni osaamista ja tekemisiä. Samin näyttely ”Kaksituhatta havaintoa ystävistä” aukeaa tällä viikolla Galleria Forsblomilla Helsingissä. Siellä on maalattuna niin minut kuin useita muita Samin Facebook-kavereita eli profiilikuvista tehtyjä pikselimaalauksia.

Sami Lukkarinen: Mari (2011)

Juttelemme tietysti miehen kanssa usein nettikuvista, niiden merkityksistä ja muutoksista. Nykyisin yhä useammalla on jonkinlainen profiilikuva verkossa ja vähintään siellä Facebookissa. Niin se maailma muuttuu: silloin, kun itse aloitin blogien parissa, niin harva paljasti kasvonsa. Minullakin oli ensin kuva vain hymystäni.

Klassista muotokuvaa ja piiloutumista graffitien taakse

Kysyin Samilta, miksi hän valitsi maalattaviksi juuri oheiset kaksi kuvaani viime vuodelta.

Tummataustainen kuva viehätti miestä nimenomaan taustan vuoksi. Se tuo kuvaan klassisen muotokuvamaalauksen tunnun. Alunperin kuva on otettu vaakatasossa: makaan kuvassa sohvalla, jonka olimme juuri saaneet Kierrätyskeskukselta uuteen asuntoomme. Samin mukaan kuva vinksahti kiinnostavasti, kun sen käänsi pystyyn.

Toisen kuvan nappasin kännykällä baselilaisessa julkisessa vessassa peilin kautta. Tässä kuvassa Samia kiinnostivat jo hänen aiemmista maalauksistaan tutut elementit: graffitit, peilin käyttö ja tietynlainen piiloutuminen. Peilin kautta kuvaaminen tuo teokseen kylmiä sävyjä, mutta toisaalta punainen takkini hehkuu kuvassa.

Kuvassa poseeraan taulun edessä Samin työhuoneella.

Sami Lukkarinen: Public Toilet Madonna (Mari), 2012

Profiilikuva luo ensivaikutelman

Iltani iloksi haeskelin vähän suomalaisia näkemyksiä profiilikuvista. Törmäsin Henrik Saaren graduun (PDF), jossa Facebookia käyttäneet olivat haastatteluissa mieltäneet profiilikuvan tärkeäksi erityisesti silloin, kun profiilia katsotaan ensimmäistä kertaa. Ryhmäkeskusteluissa oli mainittu myös muiden, kuten harrastuksia tai perhettä, käsittelevien kuvien tärkeys, joiden ajateltiin viestivän paljon kyseisestä henkilöstä. (Saari 2010, 64).

Jokainen profiilikuvia katsellut tietää varmasti omasta kokemuksestaan, millainen merkitys niillä on.

Itse kuulun niihin, jotka voivat Facebookissa vaihtaa kuvaansa välillä varsin aktiivisesti. Twitterissä ja monessa muussa palvelussa olen sen sijaan melko uskollinen samalle kuvalle: näissä viestin enemmän myös tuntemattomille, joten pysyvä profiilikuva helpottaa hahmottamaan, kuka on kyseessä.

Facebookissa omalla kuvalla leikittely tuntuu sallitummalta. Kuten voi arvata, niin tuo alempi kuva on tällä hetkellä profiilikuvani.

Lisää Samin tämän näyttelyn teoksia voi tietysti katsella jo Facebookissa. Avajaiset ovat nyt torstaina 15. päivä klo 17 alkaen, ja sinne kaikki ovat tietysti tervetulleita.

Edellisen Samin näyttelyn alla jututin miestä vähän enemmän, joten jos taustat pikselimaalauksiin kiinnostavat, niin tuosta tekstistä voi olla iloa.

Sami Lukkarinen: Kaksituhatta havaintoa ystävistä. Galleria Forsblom, 16.3. – 8.4. Lönnrotinkatu 5, Helsinki. Avoinna ma-pe 11-18, la 11-16, su 12-16.

Sanomalehtijutuista syntyy tussattua nettirunoutta

Pari viikkoa sitten päädyin linkkien kautta Newspaper Blackout -sivustolle. Innostuin ideasta: sanomalehdistä pätkiä, joista tussaamalla oli tehty runoja.

Suunnilleen samantien kokeilin tehdä ensimmäisen oman runoiluni. Sitten piti tietysti perustaa Sanomalehtiruno-blogi: alustaksi otin Tumblr:n, jota en ole koskaan ennen käyttänyt (Newspaper Blackout toimii samalla alustalla).

Nyt olen julkaissut jo useamman runon.

Joskus tussailu sujuu helposti, mutta välillä joutuu kahlaamaan viikonlopu Hesareita läpi tiukalla seulalla, kunnes löytyy sopiva juttu. Totesin, että runot kannattaa nimetä, niin lukija saa niille vaivattomamman tulkintakehikon. Haluan nimittäin tehdä helposti lähestyttävää tekstiä myös tässä muodossa.

Toistaiseksi mielestäni paras tuotokseni on Vinoutunut jälkikasvu.

Koska runot ovat myös visuaalisesti kiehtovia, niin pyrin säilyttämään alkuperäiset. Eihän sitä tiedä, jos ne joskus päätyvät vaikka jonnekin näytille.

Tästä on myös se ilo, että paperilehdet eivät tunnu lukemisen jälkeen vain kierrätysjätteeltä. Runoilun myötä luen lehden huomattavasti tarkemmin ja myös sellaisia osioita ja juttuja, joihin en yleensä kiinnitä huomiota. Kuten vaikka urheilu- tai autojutut.

Valitettavasti Tumblr ei ole ihan niin helppo muokattava kuin olin toivonut. Niinpä sieltä puuttuu esim. Facebookin tykkäysnappi, sillä en saanut sitä lukuisista yrityksistä huolimatta toimimaan valitsemassani pohjassa. Jos joku Tumblr-osaaja haluaa auttaa, niin kiitos vaan!

Joukkoistamista alustamassa

Kävin tänään pitämässä 15 minuutin alustuksen joukkoistamisen työpajassa (Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston KM-Retail -hanke).

En pidä itseäni suurena joukkoistamisen asiantuntijana, vaikka tietysti mielenkiinnolla seurailen erilaisia aiheeseen liittyviä toimintoja. Sekä kuluttajille että kansalaisille tarjotaan yhä enemmän alustoja vaikuttamiseen, mutta kaikki eivät tietysti toimi niin hyvin. Siihen on tietysti lukuisi syitä lähtien motivoitumisesta ja palkitsemisesta.

Päivän tilaisuudessa mielenkiintoista oli se, että yleisössä oli tuttuja opettajia niin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistosta. Hassua, miten omien vanhojen opettajien läsnäolo hieman lisää jännitystä. Kai sitä haluaa näyttää, että opiskelujen jälkeen minusta on tullut ihan kelpo osaaja.

Päivän esityksen kalvoni eivät olleet laajat, mutta sisälsivät muutamia esimerkkejä, kuten Digitalkoot, Ota kantaa ja Threadless.

Kerroin myös Kari A. Hintikan raportoimasta muutaman vuoden takaisesta Pepsin kisasta ja siitä, miten joukkoäly toimi toisin kuin kisan järjestäjät odottivat.

Blogit ja Facebook näkyvät suomalaisessa kaunokirjallisuudessa

Syksyn mittaan olen suorastaan ahminut romaaneja laidasta laitaan eli kirjasto on ahkera vierailukohteeni. Kirjaläjästä on jäänyt mieleen, miten sosiaalinen media näkyy myös varsin luontevana osana suomalaisia nykyromaaneja.

Tästä kolme esimerkkiä:

Jarkko Tontti: Sali
.
Tontin oma kokemus blogeista näkyy selvästi. Kirjassa peräti kahdella kolmesta päähenkilöstä on blogi. Toinen on anonyymi tarkkailija, Akkuna-Alma, toinen taas nuoren aktiivipoliitikon asiablogi. Akkuna-Alma pohtii kirjan mittaan usein blogiaan ja myös sen kommentteja.

Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Sinisalon uusimmassa päähenkilön pojan blogit ovat tärkeässä roolissa. Toinen blogeista on anonyymi, eläinten oikeuksia puolustava kokonaisuus. Sen avulla eli blogin kommenttien kautta Sinisalo nostaa esiin myös vastareaktiot sekä nettikeskustelujen vänkäämispuolen (olikohan peräti Hitler-korttikin mainittu jossain?).

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Jääskeläisen teoksessa Facebook on vahvasti läsnä. Sen kautta kohdataan jo unohtuneita ihmisiä, ja toisaalta kirjan edetessä seurataan myös päähenkilön vaimon ja lapsen vaiheita.

Näitä kolmea kirjaa lukieassa tuntui, että sosiaalinen media on luonteva osa teoksia. Sitä ei siis tarvitse ylikorostaa (kuten muistelisin joskus pari vuotta sitten kokeneeni jotain romaania lukiessani), mutta sen avulla voidaan tuoda kirjoihin uusia ulottuvuuksia.

Niin, näistä kolmesta kirjasta mielestäni paras oli Sinisalon teos. Suosittelen lämpimästi! Ja tänne suuntaan saa heitellä suosituksia esimerkiksi kaunokirjallisuudesta, jossa blogit ovat hyvin mukana.

Kotoilua maistelemassa

Huili-lehdessä 5/2011 julkaistu kolumnini. Kiitos Facebook-tovereille, jotka jakoivat ajatuksiaan aiheesta silloin kun kolumnia suunnittelin!

Viime kuukausina ei ole voinut välttyä kotoilulta. Siis tuolta termiltä, jonka mukaan puuhastellaan kotona: leivotaan sämpylöitä, askarrellaan nimikyltit wc-pyyhkeisiin, kasvatetaan minitomaatit, askarrellaan sisustustyynyihin koristekukkaset ja säilötään omenasosetta.

Jostain syystä kotoilun hehkutus tuntuu minusta hieman häiritsevältä. Kotoiluvastaisuudesani lienee ripaus ärsytystä siitä, miten nauttimastani kotioleilusta yritetään tehdä jotain suurta ilmiötä.
Käsittääkseni suuri osa suomalaisista jakaa tyytyväisyyteni ajanviettoon kotona. Koti on paikka, joissa useimmat viihtyvät vähintään kohtuullisen hyvin. Ei sen toiminnan ympärille tarvitse rakentaa erityistä ilmiötä, saati kaupallistaa sitä harrastukseksi.
Minä haluan vain olla kotona, en kotoilla.

Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Koteihin panostaminen ei varmasti vähennä heidän yksinäisyyttään. Kotoilijat tietysti sanovat, että he kutsuvat aktiivisesti vieraita kylään ja huikkaavat naapurille tervehdyksen.
Mutta varsinaista ja paljon puhuttua yhteisöllisyyttä kotoilu tuskin lisää. Kotoilun jonkinlaiset esiäidit, martat, ovat aina suunnanneet katseensa myös ulos kotipihastaan ja toimineet aktiivisesti yhdessä. Kotoilijat sen sijaan näyttävät suunnistavan korkeintaan kesämökeilleen.

Kotoilua väitetään ekologiseksi. Lienee totta silloin, jos luovutaan esimerkiksi lomamatkoista ja nautitaan lähimatkailusta.
Muutoin tuntuu, että kotoilu ei ole erityisen ekovalintaa. Kierrätys ja tuunaus ovat tietysti suositeltavaa silloin, kun tavaralle on oikeasti tarvetta.
Mutta onko se nyt niin ekoa väsätä vanhasta kukka-amppelista korvakorut yhtä juhlailtaa varten? Tai huovuttaa sukulaisille joululahjoiksi servettitelineitä vanhoista villapaidoista?

Eräs tutuista oli myös sitä mieltä, että hän kotoilussa ärsyttää “vähän sinne päin” -ajattelu. Kaikenlaista kasaillaan, mutta ei välttämättä suunnitella kovin hyvin. Toteutus voi jäädä heikommaksi, mutta pääasia on, että itse on tehnyt.
Kuka muka haluaa niitä epämääräisiä, huovutettuja servettitelineitä?

Kotoilu näyttäytyy jatkeena jo pidempään vallinneeseen sisustusbuumiin. Kotiin panostetaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Kun keittiö on remontoitu, niin olisihan se hölmöä olla kokkailematta.
Mutta vaikka haistelen mielelläni omassa kodissani pullantuoksua, niin ei se tarkoita, ettenkö nauttisi hyvistä tuoksuista myös kahvilassa. Siellä kahvilassa voin lisäksi vilkuilla naapuripöytiin, tavata sattumalta tai tarkoituksella tuttuja ja joskus jopa ajautua keskusteluun tuntemattomien kanssa.

Eikä kaikki ole automaattisesti parempaa siksi, että se on itse tehtyä. Usein se ammattilaisen tekemä pulla voi olla maistuvampaa ja kuohkeampaa kuin oma leipomukseni.

Tulossa hunajaista työelämää eli uudet kuviot kutsuvat

Reilu neljä vuotta yrittäjänä päättyy osaltani vuodenvaihteessa.On ollut hienoa ja erittäin opettavaista, mutta tuntuu, että nyt kaipaan mahdollisuutta keskittyä kunnolla johonkin tiettyyn tehtävään.

Sopiva työ löytyi Suomen Mehiläistenhoitajain liitosta. Minulla on erinomaiset perusteet: pääsen kehittämään hunajaviestintää, kouluttamaan, kirjoittamaan ja näkemään työni tuloksia.

Ihastuin hunajaan tuotteena lopullisesti Sveitsissä. Siellä mehiläiset tuntuivat kuuluvan lähes kaikkien maatilojen pihapiiriin, erityisesti silloin, jos tilalla oli hedelmäpuita tai vastaavaa tuotantoa. Tarjolla oli monenlaista hunajaa, ja ihmiset saattoivat puhua intohimoisesti esimerkiksi luomuvuoristohunajasta ja myös maksaa pienestä hunajapurkista yli 10 euroa. Se teki vaikutuksen.

Uskon, että hunaja kuuluu Suomessa elintarvikkeisiin, joka on nosteessa. Nyt pääsen siis osaltani vaikuttamaan hunajan aseman kehittämiseen.

Varmasti minulla on paljon opittavaa, sillä en tunne mehiläisten hoitoa tai hunajan valmistusprosesseja. Uskon silti, että minulla on myös paljon annettavaa esimerkiksi hunajan nettinäkyvyyteen. Odottelen jo innolla esimerkiksi sitä, että pääsen levittelemään testaamiani hunajareseptejä!

Twitteröimässä Maine vaarassa -seminaarissa ensi torstaina

Mutta ennen kuin täysin hyppään uuteen, niin hoidan tietysti vielä luvatut hommat loppuun. Yksi näistä on ensi viikon torstaina järjestettävä Sanomalehtien liiton Maine vaarasa – Maineenhallintaa digitaalisessa mediassa -seminaari. Siellä on twitteröimässä, hastagina toimii #somekriisi.

Kannattaa tulla paikan päälle (seminaari on maksullinen) tai seurailla verkossa, jos kiinnostaa esimerkiksi Aamulehden opit sosiaalisesta mediasta.

Ura, koti, yksilöllisyys, hyvinvointi

Pistänpä nyt talteen pari työtä, kohtuullistamista ja arkea käsittelevää blogikirjoistusta, ilman sen suurempaa analysointia.

Ensiksi vanhempi eli Esinetarinoista:

”Ennen kaikkea pieni elämä on pirun tavallista, ja sehän ei käy. Kaikkien tulee erottua massasta (lievä paradoksi, eh?) ja olla jotain enemmän. Tämä samainen yksilöllisyyshype ajaa nuoria haluamaan julkkiksiksi, koska julkkis on jotenkin enemmän olemassa, koska se on siellä julkisuudessa. Ne tavallisuuden ja kohtuullisuuden puolustajat, jotka menevät teeveeohjelmiin ja verkkoon, ovatkin ehkä lunastaneet paikkansa aktiivisten osallistujien silmissä. Ehkä. [- – -]

Jännintä tässä on kuitenkin se, että monet oikein dynaamiset naiset ovat vaivihkaa kertoneet, että oikeasti he haluaisivat olla kotona. He haluaisivat ainakin jonkin aikaa vain istua kotona katsomassa ikkunasta ulos, samalla kun pataruoka hautuu uunissa. Moni haluaisi hoitaa lapset kotona. Se ei kuitenkaan jostain syystä ole heille mahdollista, oikeasta tai kuvitellusta syystä. (Tunnen myös miehiä, jotka haluaisivat olla kotona. Tasoissa ollaan taas 🙂 Tässä saattaa muuten olla yksi syy Loton suureen suosioon – tavoitteena ei ole olla rikas vaan saada päättää ajankäytöstään ja tekemisistään.”

Sitten uudempi eli Filosofian puutarhan Saara:

”Toinen tabu on se, että suurin osa palkkatyöstä on kaikkea muuta kuin uran tekemistä. Suurin osa työntekijöistä on edelleen tavallisia duunareita joiden etenemiseen -tai potkujen saamiseen- vaikuttavat oman suorituksen lisäksi suhdanteet ja jotka eivät ikinä voi unelmoida johtajaurasta. Silti puhe työelämästä on paljolti urapuhetta, joka maalaa työn kuin työn poluksi menestykseen, valtaan ja vaurauteen. [- – -]

Jos palkkaa kotiinsa siivoojan, siitä voi saada oikein valtiovallan tukemaa kotitalousvähennystä, mutta jos talon siivoavan henkilön sukunimi lukee ulko-ovessa, hän on lorvailija joka ei tee mitään hyödyllistä. Talouden logiikka, se sama joka saa Kelan olemaan huolissaan ihmisten työkyvystä eikä heidän terveydestään, tunkeutuu kodin seinien sisään ja saa ihmiset järjestämään yksityisimmän elämänsä talouselämän vaatimusten, ei perheen, yhteiskunnan ja maan hyvinvoinnin mukaan.”

”Ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki”

Pidin koulussa historiasta, sillä se tuntui helpohkolta aineelta. Mutta en silti ollut erityisen kiinnostunut historiasta: kaikki ne sodat, vuosiluvut ja henkilöt tuntuivat kai jotenkin liian vaikeasti hahmotettavalta kokonaisuudelta.

Jälkeenpäin olen harmitellut monta kertaa, etten hallitse paremmin esimerkiksi viimeisten parinsadan vuoden historiaa. Esimerkiksi yliopistossa jokaisen aineen perusopinnoissa käytiin läpi kyseisen tieteenalan historiaa. Sen hahmottaminen olisi ollut helpompaa, jos olisi ollut parempi käsitys historiasta kokonaisuudessaan.

En näin vanhempanakaan ole silti perehtynyt historiaan laajasti. Mutta nykyisin luen mielelläni historiallisia teoksia (nuorena ne eivät juuri kiinnostaneet).

Kuten Angel Ganivetin Suomalaiskirjeitä (1897). Törmäsin lainauksiin kirjasta Kjell Westön uusimmassa teoksessa Halkeamia. Kiinnostus heräsi, joten lainasin Suomalaiskirjeet kirjastosta.

Ganivetin näkemykset yli sadan vuoden takaisesta Helsingistä ovat herkullisia. Kuten vaikkapa polkupyöräily ja suomalaisten teknologiausko:

”Polkupyörä on aiheuttanut suoranaisen hulluuden, ja naiset ovat omaksuneet sen ikään kuin emansipaation välineeksi. Ei voi kertaakaan lähteä kävelylle törmäämättä pyöräilevään nuoreen naiseen. – – – Sillä täällä ei välitetä muusta kuin voimien säästämisestä, ja kunhan uutuus vain on hyödyllinen, kaikki hyväksyvät sen massana eikä kenenkään päähän pälkähdä arvostella tai hangoitella vastaan.”

”Mutta ei pidä luulla, että näin kiihkeä edistyksen rakkaus on henkisen energian merkki. Asia on aivan päinvastoin. Pinnallinen mielipide näkee helposti kuumeisessa elämäntavassa, kun mies on yhtenään junamatkoilla ja antaa määräyksiään lennättimitse tai puhelimitse tai kiertää kuin vartiomies polkupyörästään, todistuksen erikoisesta aivovoimasta. Mutta itse asiassa kaikessa tässä pitäisi nähdä elimistön tasapainohäiriö: liialliseen lihasvoimaan liittyy hermojärjestelmän kuihtuminen. Kas tässä syy siihen, että etelämaiden kansat suhtautuvat luontaisen torjuvasti mekaanisiin uutuuksiin eivätkä kykene sietämään uusimpien kulkuvälineiden vaatimaa liiallista raadantaa.”

Kaisa on napannut samasta kirjeestä suomalaisen salaatin ohjeen sekä maininnan venäläisistä pakastebroilereista.

Mitä tulee aikalaiskuvauksiin 1800-luvun polkupyöräilystä, niin Mikko Kylliäisen toimittana I. K. Inha: Muistelmia polkupyöräretkeltäni on myös oiva teos. Luin sen viime kesänä Sveitsissä, jonne Inhan pyörämatka ulottui.