Kuluttajat kansalaisina

Ensiksi oma blogi -huomiot: Kulutusjuhla saa julkisuutta muullakin kuin blogeissa. Uusimman Kuluttaja-lehden kolumnissa Petteri Repo mainitsee sivuston (kiitos vaan sinne!) ja V-lehti huomioi Kulutusjuhlan virallisissa nettivinkeissään.

Lisäksi tällä viikolla annoin lyhyen haastattelun Ylen ruotsinkielistä radio Vegaa varten. Haastattelu tulee ulos ainakin lauantaina ja lisäksi joskus toiste Saldo-ohjelmassa. Puhuin suomea, joten ruotsintaitojeni kuulemista eetterissä joutuu vielä odottamaan.

Eli ainakin pienesti Kulutusjuhlan maine kasvaa, vaikka kävijämäärien kannalta maininnat toisissa blogeissa ovat tärkeämpiä. Linkit ovat olemassa koko ajan, ja sieltä sitten helposti joku tipahtaa lukemaan Kulutusjuhlaa.

– – –

Vaalien lähestyminen on saanut minut miettimään sitä, miten kuluttaminen sotkeutuu kansalaisuuteen. Tätä teemaahan Roope Mokka ja Aleksi Neuvonen käsittelivät Yksilön ääni -raportissaan (suosittelen myös vilkaisemaan Yhteiskunta 2.0 -blogia). Olisi mielenkiintoista nähdä vaikka semantiikan tutkimus siitä, miten kuluttaja-termin käyttö on muuttunut. Minusta nimittäin tuntuu, että sana ‘kuluttaja’ korvaa yhä useammin ihmisen, kansalaisen, asiakkaan, käyttäjän jne.

Puhutaan “kuluttajien eduista”, “kuluttajien vaatimuksista”, “kuluttajien palautteesta”, vaikka he voisivat olla jotain muutakin. Parisuhteista kirjoitetaan kuin niissä oltaisiin voittoa tavoittelevia kuluttajia ja kuluttajien tarpeisiin ja haluihin voidaan vedota milloin tahansa.

Vaikka äänestäjää ei ole vielä taidettu suoraan korvata kuluttajalla, niin ei se varmaan kaukana ole. Sunnuntain Hesarin kolumnin Jaakko Lyytinen lopetti toteamukseen:

“Arvon ehdokkaat, kannattaa miettiä, miten niitä kuluttajia siellä soppatykkien ääressä kontaktoi. Kamerakännykkä käy.”

Toki kuluttajalla on monta toimintakenttää ja roolia. Visa Heinonen ja Anu Raijas kokoavat kuluttajaekonomien oppikirjassa nämä kolmiomalliin, jossa kuluttaja toimii

  • markkinoilla (valitsija, kommunikoija, löytöretkeilijä, identiteetin etsijä, hedonisti, uhri, kapinallinen)
  • kotitaloudessa (käyttäjä, kommunikoija, identiteetin etsijä) ja
  • julkisella ja kolmannella sektorilla (kansalainen, aktivisti, kapinallinen)

– – –

Erkka heitti kommentteihin linkin blogiin (kiitos hälle!), joka johti tutkimukseen, jossa on kyselty kuluttajilta, millaisen painoarvon puskaradiokommentit (word-of-mouth) saa valintoja tehdessään.

“Word of Mouth marketing is one of the most talked about options for marketers. The new digital options make it easier to give and receive options on products and services and it’s no longer confined to one to one conversations. New media options such as online search, blogging, email, texting, video, streaming and social networks such as MySpace and Youtube have expanded the Word of Mouth universe and made traditional advertising less relevant for many,” said Pilotta. For example, 94.2% of consumers regularly or occasionally give advice about products and services they purchased and 90.8% regularly or occasionally seek advice about products and services before making a purchase.”

Wagner ja Veblen kohtaavat joutilaisuudessa

Päivän Viivissä ja Wagnerissa näyttää siltä, kuin Wagner olisi väsännyt kuluttajaekonomiaan sopivan väitöskirjan:

Kulutusyhteiskunnan muutoksen tutkijakoulun, KUMUn, ensi keskiviikon lukupiirin teos on siis Veblenin Joutilas luokka (The Theory of the Leisure Class, 1899, suom. 2002). Tällä kertaa on vuoroni tehdä teoksesta alustus.

Kokoan tiivistelmäni omalle sivulleen, mutta vielä tämän teko on kesken. Tässä vaiheeessa otan muutaman poiminnan kirjasta.

Esipuheessa suomentaja Sulevi Riukulehto toteaa:

Joutilas luokka on siis teoria amerikkalaisesta miljonääriluokasta, sen elintavoista ja tottumuksista, ja se kuuluu amerikkalaiseen modernin valtion ongelmia koskeneeseen diskurssiin ja kapitalismin kritiikkiin.”

Veblen toteaa kulutuksen lähtökohtana olevan ihmisen perusluonteeseen kuuluvan kilvoittelun. Tämä kilvoittelu jatkuu loputtomasti:

“Mutta kun henkilö tekee uusia hankintoja ja tottuu tästä seuraavaan uuden vaurauden tasoon, se lakkaa tuottamasta merkittävästi suurempaa tyydytystä kuin entinen elintaso. Suuntauksena on joka tapauksessa kulloisenkin varallisuustason muuttaminen jatkuvasti uuden rikastumisen lähtökohdaksi. Tämä puolestaan synnyttää uuden riittävyysnormin ja uuden varallisuusluokituksen, jonka perusteella itseä verrataan naapureihin.” (s. 31)

Kallis on hyvää ja halpa huonoa:

Kalliin hyväksyminen ja halvan paheksumisen tottumus on iskostunut niin perinpohjaisesti ajatteluumme, että pidämme kaikessa kulutuksessamme vaistomaisesti ja itsepintaisesti kiinni ainakin jonkinasteisesta tuhlailevasta kalleudesta jopa kuluttaessamme tavaroita täysin yksityisesti ja vailla minkäänlaista kerskailutarkoitusta. Koemme vilpittömästi ja epäilyksettömästi mielialamme kohoavan, jos nautimme päivittäisen ateriamme käsintehdyin hopea-aterimin käsinmaalatuilta posliinilautasilta (joiden taiteellinen arvo on usein kyseenalainen), jotka on katettu kalliille pöytäliinalle, olkoonkin, että aterioimme kaikessa hiljaisuudessa kotonamme.” (s. 89)

Vaatteet ovat yksilölle tapa tuoda varallisuutensa esiin. Siistit vaatteet kertovat myös sen, ettei henkilön tarvitse käyttää aikaansa tuottavaan työhön:

”Vaatteisiin kuluttamisen etu suhteessa useimpiin muihin menetelmiin on kuitenkin, että vaatteemme ovat aina näkyvillä ja tarjoavat katselijoille heti ensi silmäyksellä viitteen varallisuusasemastamme. Samoin on totta, että kuluttaminen avoimesti näyttäytymistarkoituksessa kuuluu selkeämmin ja kenties yleisemmin pukeutumiseen kuin mihinkään muuhun kulutusmuotoon.” (s. 95)

Naisten omistaminen oli omistusoikeuden ensimmäinen taso. Sittemmin naisesta on tullut merkki kotitalouden varallisuudesta: hän on miehen tuottamien tavaroiden seremoniaalinen kuluttaja.

Hermojamme raastaa ajatus, että hyvin kasvatetun naisen olisi pakko tehdä hyödyllistä työtä elantonsa ansaitsemiseksi. Se ei ole “naisen aluetta”. Hänen alueensa on koti, jota hänen tulisi “kaunistaa” ja jonka “kaunein koriste” hänen tulisi olla. — Patriarkaalisten juurtensa takia sosiaalinen järjestelmämme antaa erityisesti naisen tehtäväksi todistaa kotitaloutensa maksukykyä. Modernissa sivistyneessä elämäntavassa kotitalouden hyvämaineisuuden tulisi olla naisen erityinen huolenaihe. Siksi hänen aluettaan ovat nimenomaan kunniakkaan kulutuksen sekä kerskailevan joutilaisuuden järjestelmät, joiden avulla hyvää nimeä pääasiassa ylläpidetään. Ihannemallissa naisen ainoana taloudellisena tehtävänä tulisi olla huolenpito rikkauksien ja energian kerskailevasta kulutuksesta.”

– – –

Kommentteja katosi vanhoista teksteistäni

Onnistuin blogin kommentteja säätäessäni poistamaan joukon kommentteja. Pahoittelen siis, että nyt osa mainiosta kommenteista on hukattu bittiavaruuteen, ja syynä on täysin oma mokailuni.

Nappaa hyvä blogi!

Tänään sain yhteydenoton, jossa kysyttiin mahdollisuutta liittää Kulutusjuhla.com erään isomman nettisaitin alle. Tiedustelin, mitä siitä saisimme. Luvattiin näkyvyyttä ja kävijöitä, mutta ei muuta.

Suhtauduin nihkeästi: en toki ihan noin vain ilmaiseksi ole valmis antamaan riippumatonta kansalaisjournalismiamme kenenkään logon alle. Kysyin muiden Kulutusjuhlaan kirjoittavien mielipidettä, ja he olivat samaa mieltä.

Syitä ratkaisuun löytyi runsaasti, ja varmasti jokainen kyseistä blogia seurannut keksii samat syyt, jos asettuu asemaani.

Emmehän me edes suoraan hyödy kävijämäärän lisäyksestä, koska sivuilla ei ole mainontaa. Sen sijaan toinen osapuoli saisi ilmaiseksi käyttöönsä tuottamamme sisällön. Kulutusjuhlan tarkoitus on olla riippumaton ja puolueeton, ja sen toisen saitin alla tämä maine menisi.

Ennemmin kirjoitan kulutusasiaa riippumattomasti ilmaiseksi itselleni (vaikka toki luvattiin, ettei meidän millään lailla tarvitse sensuroida tekstejä).

Erkka kirjoitti kauniisti Kulutusjuhlasta kommentteihini:

“Voi olla, että se ei ehkä koskaan penetroidu suomalaisten tietoisuuteen samalla voimalla kuin vaikkapa Hesarin Hinta&Laatu-palsta, mutta tarkoitus ei lienekään kilpailla jokin resursseiltaan ylivoimaisen välineen kanssa, vaan täydentää yleisön tietoisuutta. Omien postausten ohella te poimitte blogosfääristä hyviä keskustelunalkuja ja toimitte pienten tärkeiden asioiden vahvistimena.”

Tämä mielikuva varmasti kärsisi, mikäli Kulutusjuhlan olisi jollain lailla tiiviisti linkitetty johonkin toiseen saittiin. Kulutusjuhla on jo saavuttanut tietyn aseman ja sillä (sekä omalla osaamisellani, heh) on arvonsa. Ei sitä noin vain anneta, vaikka toki positiivisesti suhtaudun kaikkiin yhteydenottoihin: jos joku haluaa jotenkin tukea sivustoamme, niin tietysti sitä tapauskohtaisesti harkitaan.

Tämä oli yksi esimerkki siitä, miten blogeja nyt huomioidaan myös muualta kuin varsinaisesta blogistaniasta. Näin se myös toki kannattaa tehdä: etsitään jo valmiiksi hyviä sen sijaan, että perustettaisiin uusia (näistä esimerkkinä Veloena Suomen Kuvalehdessä).

Myös perusblogistille tämä on hyvä vaihtoehto, sillä jos kirjoittamisesta saa jotain korvausta, niin mikäs siinä. Pelkkä näkyvyys sopivan nettisivuston yhteydessä on jo varmasti monesta sen verran imartelevaa, että kirjoittamiseen suostuu. Silloin ei myöskään itse sitoudu sen ihmeellisemmin väkinäiseen bloginpitoon.

Omaa blogi- ja kulutusosaamista olen valmis tarjoamaan ulkopuoliselle, mutta en sitä noin vain lahjoita, vaan haluan jotain aidosti vastineeksi.

Web 2.0:n määrittelyä ja merkityksiä

Kun Web 2.0 pääsee Hesarin Tiede & luonto -sivujen (D1 tänään) pääjutuksi, on silloin jo oletettavissa, että termi alkaa olla tuttu laajemminkin.

Jutun on kirjoittanut Kari A. Hintikka, jonka Matrixx2.01 -blogia olen seuraillut. Hintikka toteaa Web 2.0:n määrittelyn hankalaksi, mutta jakaa uuden iskusanan neljään pääteemaan: blogien muodostamaan blogosääriin, yhteisöjen eri verkkopalveluihin (mm. Wikipedia), uusiin ansainnan mailleihin (esim. laihdutussivustot) sekä internet-ohjelmointiin.

Hintikan mukaan kyse on siitä, että Web 2.0 kenties kuvaakin ehkä eniten niitä odotuksia, joita www:lle asetettiin kymmenen vuotta sitten. Netti on nyt yhä enemmän yhteisöllisyyttä.

“Yhteisöllisyys ilmenee internetissä yhä monipuolisemmin. Se voi perustua yhdessäoloon, sisällön tuottamiseen ja jakamiseen. Paljolti se on myös uusien tuttujen ja deittien etsimistä.

Se voi myös johtaa suoranaisen joukkovoiman käyttöön netissä, kuten Suomessa keväällä 2006. Lordin kannattajat hyökkäsivat juorulehtiä ja niiden mainostajia vastaan.”

Hintikka tuo esiin myös sen Jacob Nielsenin käsityksen siitä, että yhteisön uudet sisällöt ovat yhden prosentin kokoisen käyttäjäkunnan harteilla.

“Niinpä palvelujen tarjoajien kannataisi miettiä, miten säilyttää tuo yhden prosentin käyttäjäkunta. Monella netinkäyttäjällä on kokemusta sitä, miten mielenkiintoinen keskustelufoorumi lässähtää. Ei tarvita kuin että muutama alkuperäinen aktiivi siirtyy pois.”

Verkkokeskustelujen veto ja voima

Kari Haakana mietiskelee ansiokkaasti verkkokeskusteluja:

“Toimittamisen idea verkkokeskustelussa on sama kuin puheenjohtajan idea paneelikeskustelussa. Kaikki huonosti johdettua keskustelua seuranneet tunnistavat puheenjohtajan tarpeen: puheenjohtaja summaa aiemmiin esitettyjä puheenvuoroja, tuo keskusteluun uusia aiheita, kysyy täsmennyksiä ja torppaa jankkaamisen.

Jostain syystä keskustelufoorumeita pystyttäneet tiedotusvälineet eivät ole (tai ainakaan minä en ole huomannut, korjatkaa jos olen väärässä) ottaneet tällaista keskustelujen johtamista asiakseen. Seurauksena on useimmiten keskustelupalstojen viidakoituminen: järjellisiä keskusteluja niistä on todella vaikea löytää. Jankkausta sitäkin enemmän.”

Lisäsin tuohon edelliseen tekstiini vielä vähäsen aineistoa. Blogiympyröissä tuntuu nyt olevan sellaista kuhinaa ja kutinaa, että kovasti kiinnostaa nähdä, mihin suuntaan homma pyörähtelee.

Mutta edelleen pistän jäitä hattuun pakkaspäivien kunniaksi: blogit ovat edelleen aika pienen porukan juttu ja suurelta osin oman navan ympärillä pyörimistä. Kuluttajatutkimusnäkökulmasta ne kuitenkin tarjoavat hyvää aineistoa juuri siksi.

Blogivaikuttavaa lehteilyä

Mitvit herätti keskustelun “oikeasti tärkeän” blogin luomisesta. Hesarin Maija Aalto nosti esiin sen Blogiskoopin, jonka itsekin tällä viikolla mainitsin. Ja Sun Äitis miettii näiden pohjalta: “Oisko, voisko olla, että kohta on käsillä se hetki, jolloin Suomessakin blogeista tulee muutakin kuin seurustelupiirejä?” Lisäksi Erkka pohtii Aamulehden tapaa käsitellä blogeja aineistonaan.

Blogilehden suunnittelu ja kaipuu ei ole uutta. Itselleni on jäänyt mieleen loka-marraskuinen pohdiskelu Tepon blogissa. Kommenttilaatikossa mietittiin silloin kulttuurilehteä, mutta tekoihin ei sillä kertaa puheissa edetty. Ja nyt sitten onkin jo kulttuurin puolella jonkinlaista yritystä, kun muissakin blogeissa mainittu NONO on toiminnassa.

Jonkinlaista tilausta varmasti olisi. Mutta, kuten moneen kertaan on todettu, niin ei se helppoa tulisi olemaan. Itse olen Kulutusjuhlassa pyrkinyt nostamaan esiin blogeista teeman mukaista asiaa, eikä sekään sentään ihan noin vain onnistu. Minulle kuluu blogeihin aikaa, mutta itse olen ajankäyttöni valinnut, joten en todellakaan valita.

Kun keskustelua seuraa ja omia ajatuksieen pyörittelee, niin tulee fiilis, että tällainen blogi ei voisi oikein olla vain yhden henkilön ylläpitämä. Toki vaaditaan se innostunut vetäjä, koska jos vastuu jaetaan kollektiivisesti kaikkien kesken, niin lopulta kukaan ei välttämättä välitä.

Ainakin Kulutusjuhlasta keräämäni kokemuksen perusteella uskallan väittää, ettei sitä blogia enää olisi, jos minä en siellä “emännöisi”. Muut antavat sitten arvokasta lisää ja tuovat erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia. Nyt, kun suomalaisia blogeja on jo kohtuullisen paljon, ei yksi henkilö oikein kattavasti voi seurata blogeja ja kirjoittaa niistä, vaikka siihen aikaakin olisi.

Mutta jään taas seuraamaan tilannetta. Eiköhän tänä vuonna suomalaisessa blogosfäärissä nähdä ainakin yritystä vaikuttamiseen ja laajempaan blogien tutkailuun.

Lisäys 22.1:

“Merkittävää suomalaisblogia” pohtii myös Schizo-Janne:

“Tarvitaanko kotimaiseen blogosfääriin “tärkeisiin asioihin” keskittyvää blogia? Kyllä. Mutta sellaisen pitäminen on vaikeaa. – – nykyisessä “suomalaisen kateuden” ja nälvimisen ilmapiirin keskuudessa sellaista ei taida syntyä. Tai jos syntyy, niin on otettava kunnolla etäisyyttä blogosfääriin. Siellä näet riittää näitä “oikeiden aiheiden” vaatijoita.”

Saarikon Janne taas kyselee, milloin suomalainen ensimmäinen blogijulkimo ja kuka se voisi olla (ja linkkailee tähänkin tekstiin, heh, näin nämä blogipiirit pyörivät pienissä porukoissaan!). Enpä osaa vastata, mutta toki omalta osaltani olen yllättynyt siitä, mihin blogit ovat minua tähän asti vieneet. Veikkaisin kuitenkin, että julkimoksi kohoaa joku tarpeeksi räv

äkkä, koska sellaisista saa parhaat otsikot revittyä.

Lisääys 31.1. eli jälkijunassa: Merten mietiskeli seuraavasti:

“Tälläisen median merkittävyys – miten sen nyt haluaakaan käsittää – tulee jälkijunassa. Se muodostuu hiljakseen merkittäväksi, jos muodostuu. Eikä tätä muodostumista pidä ottaa itseisarvona, tai välttämättä edes tavoitteena – sillä asettaa itsensä kilpailemaan tahojen kanssa, joilla on huomattavasti enemmän resursseja, säännöillä joista ei itse ole ollut päättämässä.”

Kyllä kuluttaja taas tietää

Tutkimusyhtiö Deloitte kannustaa raportissaan (pdf) ajan henkeen sopivasti kysymään kuluttajien mielipiteitä.

“Companies could either analyze discussions on Internet forums or ask consumers directly to rewiev new movies, plays and restaurants, rather than just rely on the opinions of professional journalists. This approach could create a more interactive and intimate relationship with customers.”

Raportissa nähdään tietysti esimerkiksi käyttäjälähtöistä sisältöä, arvioita ja suositteluita tarjoavat nettisivut yhtä tärkeämmiksi tutkimus- ja markkinointikanaviksi.

Samalla todetaan yhtä lailla vähemmän yllättävästi, että tänä vuonna blogien lukijaliikenne keskittyy tiettyyn joukkoon, ja moni saa havaita kirjoittavansa lähinnä itselleen.

“In 2007, the majority of blogs and bloggers, while being available the billion Internet users around the world, may well find themselves ignored by most of that number.”

Moni blogisti ei varmasti tästä edes välitä, sillä kaikki eivät todellakaan halua olla niitä paljon puhuttuja kansalaisjournalisteja.

Tutulta kuulostavasti raportissa myös ennustetaan, etteivät blogt tai muu käyttäjien tuottama sisältö ole varsinaisesti uhka perinteiselle medialle, vaan tarjoaa mediayhtiöille mahdollisuuksia, jotka olisi opittava hyödyntämään.

“The more media companies take on oppurtunistic stance toward user-generated content, the more they are likely to be able to exploit its potential value. The industry should consider, for example, how such content can be incorporated into tradiotional media formats.”

Lainaukset ovat Media Predictions 2007 -raportin sivulta 6. Vinkin raportista löysin Arvopaperin uutisesta.

Oman elämänsä nettisankari

Tietoviikon Kari Ahokas pohtii Hesarin nettimaailman uutta kirjeenvaihtajaa, ja hänen kommentti on varsin helppo allekirjoittaa.

“Juuri kun näytti siltä, että olimme ymmärtämässä internetin jatkeena perinteiselle toimintaympäristölle, viestimet alkavat jälleen käsitellä verkkoa muusta elämästä erillisenä saarekkeena. Miksi?”

Niinpä. Monille, minä mukaan luettuna, netti on arjessa mukana ilman sen suurempaa pohdintaa. Kuluttajilta on varsin turhaa enää kysyä esimerkiksi sitä, oletko tehnyt hankintoja tai vertaillut tuotteita netin avulla. Niin moni tekee sitä jo ajattelematta, että hei, tässä minä nyt netissä pohdin lentovaihtoehtoja, tilaan cd-levyjä tai varaan leffalippuja.

Tätä mielestäni hiukkasen sivusi myös Pirkka, joka kirjoitti vanhemman sukupolven digitaalisesta epävarmuudesta.

“Elämme yhteiskunnassa, jossa ajatus digitaalisuuden kasvavasta läsnäolosta arjessamme on jollain tasolla epämiellyttävä hyvin merkittävälle osalle aikuisista.”

Netti on arjessa, ja sen kanssa opitaan elämään. Se tuo paljon hyvää, esimerkiksi jo olemassaolevien kuin uusien verkostojen, rakentamista ja lujittamista, kuten tuonne Pirkan kirjoitukseen kommentoin. Ilman blogeja minulla ei olisi nyt tällaista tuttavapiiriä, ihmisiä, joilta voin kysyä neuvoa ja apua monenlaisissa seikoissa, joiden kanssa käydä kiinnostavia keskusteluja niin virtuaalisesti kuin naamakkain, tai ihan vain viettää mukavasti aikaa yhdessä myös netin ulkopuolella.

Yksi uusi blogien tulokas on Satakunnan Kansan alla oleva Blogiskooppi.

“Tämä on blogi blogeista: tarkoituksena on sukeltaa syvälle blogosfäärin salaisuuksiin. Jos et ole ikinä käynyt (yhtä useammassa) blogissa, usko huviksesi: nyt on jo korkea aika. – – – Blogiskooppi on siis vahvasti sitä mieltä, että blogit eivät ole pelkkää kevytkenkäistä sontaa. Päinvastoin blogosfääristä löytyy runsain mitoin sellaisiakin blogeja, joista on hyötyä tai jotka voivat olla lukijoilleen jopa välttämättömiä.”

Tietysti kaltaiseni blogifanin on helppo nyökytellä, mutta toisaalta kuitenkin pienesti jarruttelen. Eivät kaikki naiset lue naistenlehtiä, jokainen ei kaipaa romaaneja, toiset eivät katso televisiota, osa hyppää aina yli lehden kulttuurisivut. Kaikkien ei siis ole mikään pakko tutustua blogeihinkaan, vaikka todennäköisesti niihin nettisurffailijana törmää.

Blogiskooppi oli koonnut myös näkemyksiä blogien tulevaisuudesta. Toivottavasti Blogiskooppi jaksaa pitkään penkoa suomalaista blogosfääriä ja nostaa esiin kiinnostavia osa-alueita.

– – –

Nettimaailman ykkösnimi eli Google ilmoitti tänään, että aikoo räätälöidä palveluita suomalaisillekin. Tätä oli jo osattu odottaa, mutta mielenkiinnolla jään seuraamaan, millaista keskustelua asia herättää.

Flogit floppaavat

Viime vuonna oppimiini sanoihin kuului flog, “fake blog”, eli yritysten omaan markkinointiinsa käyttämä “huijausblogi”. Tuotteesta tai yrityksestä siis kirjoitetaan muka-kuluttajana ja toivotaan, että näin saataisiin verkossa hyvää näkyvyyttä.

Jenkkien kuluttajablogi Consumerist valitsi viime vuoden flogiksi Sonyn Alliwantforxmasisapsp -blogin (yritys on luonnollisesti blogin poistanut, mutta aktiiviset ihmiset tietysti ehtivät sivun saada talteen).

“Sony takes the golden poo, because they should have known better. We know that Walmart and McDonalds are creepy and they have few scruples about exploiting a medium to gain market share, but Sony is supposed to be better.”

Suomessa ei toistaiseksi ole vielä tainnut yhtään flogia paljastua. Joulukuussa tosin huomiota sai se, kun Sub TV:n Ketonen & Myllyrinne -ohjelman taustavoimat olivat vinkanneet ohjelman You Tube -klipeistä keskustelupalstoilla nimimerkkien takaa (HS 19.12.). Aika viatonta mielestäni, mutta toki kertoo siitä, että vastaava toiminta yleistyy.

Mutta kuten todettu, Kuluttaja 2.0 ottaa valtaa ja mahdollinen flog aiheuttaa paljastuessaan aikamoisen negatiivisen huomioin.

Itse asiassa oikeastaan Applea lukuunottamatta tiettyyn firmaan tai tuotteeseen liittyviä blogeja ei Suomessa ole juuri silmiini sattunut. Eli jos nyt yhtäkkiä jossain blogissa ryhdyttäisiin kovasti kehumaan jotakin yritystä, niin ainakin itse suhtautuisin epäilevästi.

Noella Weaver antaakin Advertising Age -julkaisun artikkelissa tutut ohjeet, jotta yritykset voisivat välttää Sonyn kaltaiset fiaskot jatkossa:

“1] Good advertising doesn’t rely on tricking, lying to or deceiving your target audience.

2] The consumer is smarter than you think, alternative marketing tactics must be genuine, authentic and in today’s world, transparent.

3] Today’s interest in brand politics means that everything you do will come under scrutiny from someone. See number 2.

4] Involve your consumer in the brand conversation, give them the tools to do so and they will repay you four-fold.

Today’s audience might forgive you once, but make the same mistake twice and many will hold the brand and company accountable for the mistakes other’s make.”

Guardianin blogissa Wal-Martin viimevuotisesta flogista, ja viesti yrityksille on tietysti sama: ole rehellinen.

Tiede ja tutkijat kiinnostavat nuoria

Lähes 60 prosenttia lukioikäisistä on miettinyt uraa tutkijana, vaikka tutkijan työ nähdään erakkomaisena:

“Lukiolaisten mielestä tutkija on maltillinen ja energinen erakko kun taas ammattikoululaisten mielestä keskinkertainen ja vaatimaton erakko. Lukiolaiset näkevät täten tutkijan työn itsenäisyyden positiivisemmassa valossa kuin ammattikoululaiset. Pojat näkevät tutkijan pääsääntöisesti suuripiirteisenä, keskinkertaisena ja vaatimattomana. Tyttöjen mielipiteissä tutkija on maltillinen, energinen ja hienostelematon.”

Näin kerrotaan Helsingin yliopiston Koulutuksen arviointikeskuksen tekemässä, Tieteen tiedotys ry:n tilaamassa tutkimuksessa (pdf).

Varmasti itsellänikin oli tuontyyppinen näkemys tutkijasta lukioiässä. En juuri tiennyt edes akateemisessa maailmassa työskenteleviä, eikä tutkijan työ nyt niin erityisen houkuttelevalta tuntunut. Nyt, kun on nähnyt tutkijoita laaja-alaisemmin, on näkemyskin tietysti ihan toinen.

Mielestäni hieman hassusti tutkimuksessa oli kysytty myös sitä, voisiko vastaaja ottaa puoliokseen tutkijan.

“Perus- ja ammattikoululaisista noin puolet vastaajista ja lukiolaisista yli 80 % voisi ajatella tulevan puolisonsa olevan tutkija. Tutkijan ammattia arvostetaan ja tutkijoita pidetään yleisesti älykkäinä. Lukiolaisten lisäksi tutkijapuoliso on haluttu erityisesti ammattikoululaisten poikien keskuudessa.”

Hmm, itse en varmaan nuorena(kaan) pannut niin suurta painoarvoa sille, mitä mahdollinen puoliso voisi tehdä työkseen. Tällainen kysymys vaatisi vertailua muihin ammatteihin: luulisin, että mielikuvissa ihan yhtä houkuttelevia puolisoita olisivat vaikkapa poliisi, muotoilija, markkinointivastaava ja toimittaja.

Tieteen mielikuvien muodostumisessa nähdään etenkin televisio-ohjelmilla olevan kohtuullisen suuri merkitys.

“Etenkin kovassa suosiossa olevien sairaalasarjojen runsas määrä televisiossa selittää varmasti tieteen profiloitumista juuri lääketieteeksi lasten ja nuorten vastauksissa. – – – Viihteellisissä tiedeohjelmissa on yleensä kuitenkin rekvisiittana perinteisen stereotypian mukaisesti pitkät valkoiset takit ja koeputket vahvistamassa vallalla olevaa käsitystä tieteestä. Tieteen nimissä toimiminen näyttääkin vielä edellyttävän tietynlaisen odotusten mukaan esiintymistä.Siksi olisikin tarvetta tuoda myös esimerkiksi yhteiskuntatietieteet ja käyttäytymistieteet mukaan tieteen viihteellistämiseen.
Olisikin jo aika tuoda tiedettä esille nykyaikaisemmassa, monipuolisemmassa valossa.”

Aika vaikeaa vain taitaa olla tehdä vauhdikas ja kiinnostava tv-sarja esimerkiksi kansantaloustieteen tutkijoista niin, että tiede pääsisi ohjelmassa jotenkin luontevasti esiin.

Jokainen ala ja ammatti tietysti haluaa, että juuri heitä arvostetaan ja homma koetaan halutuksia. Mutta kuten omalla kohdallani on käynyt, niin elämänkokemuksen myötä moni asia selviää ja siksi asiat, jotka nuorena tuntuivat tylsiltä, voivat 15 vuotta myöhemmin olla yllättävän mielenkiintoisia.