Hunajaviestijästä kirjailijaksi

Tämä blogi on ollut hiljaa todella pitkään. Minä en kuitenkaan ole ollut hiljaa, vaan olen keskittänyt viestintäenergiani hunajaan.

Yli kolme vuotta sitten aloitin työt Mehiläishoitajain liitossa. Välissä olin vuoden äitiyslomalla: kiitos vaan liitolle, joka uskalsi palkata juuri avioituneen, yli kolmekymppisen naisen vakituiseen työsuhteeseen (kaikki työnantajat eivät vissiin moista rohkene tehdä). Nyt äitiysvapaan jälkeen olen taas pian pari vuotta tehnyt työtä mehiläishoitajien ja hunajan eteen.
marimehiläinen
Pienen järjestön viestinnän tekijänä on selvää, että budjetit ovat pienet ja töitä tehdään monipuolisesti. Hunajaviestinnän lisäksi tehtäviin kuuluu myös järjestölehden juttujen tekemistä ja muuta jäsenviestintää, nettisivujen sisältöjen kehittämistä, nettivideoiden kuvailua, kouluttamista, tiedonhankintaa ja tapahtumajärjestelyitä. Yhtenä päivänä väsätään ruoka-aiheista tiedotetta ja perehdytään pakkausmerkintöihin, toisena taas mietitään uutta esitettä ja rakennetaan nettiin pölytysviestintää.

Siinä sivussa keitellään ehkä kahvit ja vastaillaan eri kanavien kautta tuleviin ihmisten kysymyksiin, päivitetään Facebook-sivuja ja laitetaan Twitter-viestejä.

Pidän työstäni. Ja pidän hunajasta vielä enemmän kuin töitä aloittaessani.

Näin jälkikäteen ajatellen tulin työhön hyvin vähäisellä alaan liittyvällä osaamisella. En ollut koskaan käynyt mehiläispesällä tai linkoomossa. En tiennyt juuri mitään erilaisista hunajista tai muista mehiläistuotteista. Jouduin opettelemaan uusia sanoja, kuten varroa, Langstroth, Farrar, ylälistapesä, esikotelomätä, invertaasi, HMF, kuorimavaha ja perga.

Tämä muutaman vuoden jakso on siis ollut myös mahdollisuus oppia paljon uutta mehiläisistä, hunajasta ja koko alasta. Nyt pystyn vastaamaan peruskysymyksiin pölytyksen vaikutuksista, mehiläiskadosta, hunajien rakenteesta, mehiläistaudeista, siitepölystä tai propoliksesta.

Parhaillaan kasaan tätä tietomassaa myös kirjaksi, joka julkaistaan elokuussa. Enpä olisi sitäkään uskonut silloin kolmisen vuotta sitten.

Kirjan tekemällä kuulemma muuttuu asiantuntijaksi, kirjoitti Imagen päätoimittaja Heikki Valkama. Ehkä siis ensi syksynä olen hunaja-Mari?

Kuva on kolmen vuoden takaa: mehiläisasu peittää tehokkaasti raskausvatsani. Kampauksestakaan ei tarvitse huolehtia.

Nettilukutaidon perusteita: tarkista julkaisuajankohta

Luen kolumnia, joka mielestäni sanailee osuvasti. Kun olen klikkaamassa Facebookin tykkäystä, niin huomaan, että olen jo tykännyt tästä tekstistä.

Sitten vilkaisen kolumnin julkaisupäivämäärää. Se on kolmen vuoden takaa.

Tämä on hauska muistutus siitä, miten vähän netissä vuosien varrella lukemistani teksteistä muistan. Enhän muista edes kaikkea sitä, mitä olen kirjoittanut.

Mutta samalla se on tärkeämpi muistutus: katso verkossa aina julkaisuajankohta. Sosiaalinen media nostaa helposti esiin vanhoja tekstejä. “Tänä keväänä” -otsikko ei välttämättä tarkoita kevättä 2013.

Esimerkiksi muutama kuukausi sitten verkostossani linkattiin Ministeriö kieltää perunan kotikasvatuksen -juttuun. Kyseessä oli kuitenkin viime vuoden aprillipila (tosin julkaisupäivämääränä näkyy maaliskuun viimeinen päivä, joten päivämääräkään ei välttämättä heti soita hälytyskelloja).

Syksyllä juttua ei noin vain osata lukea aprillauksena. Uutismuotoisuus tuo luotettavuutta, jonka voi helposti uskoa.

Julkaisupäivämäärien tarkistaminen näyttää unohtuvan myös uutisia tuottavilta sivuilta. Iltasanomat julkaisi uutisen Nokian puhelinkehityksestä The Guardian -lehden jutun perusteella. Pian kuitenkin havaittiin, että Guardianin juttu on vuodelta 2009, ja juttua muokattiin. Muokkauksesta kerrotaan jutun lopussa: hyvä, että moka mainitaan avoimesti.

Kohta on taas aprillipäivä. Sen päivän pilat ovat lähinnä harmitonta huvia. Mutta vuosien takaisten uutisten kierrättäminen uusina ei ole niin hupaisaa.

Eikä näissä blogiteksteissäni ole vieläkään sitä Fb-tykkäysnappulaa. Yritän hoitaa kuntoon sitten joskus, kun taas ehkä aktivoidun tässä blogissa!

Blogitekstit katsastavat kulutusvuoteen 2012

Tammikuussa kirjoitin Kulutusjuhlan puolelle ajatuksia viime vuodesta pääotsikolla Kulutusvuosi 2012. Jos siis allaolevat aiheet eli viime vuodelta poimitut kulutukseen liittyvät ilmiöt kiinnostavat, niin tervemenoa lukemaan!

Kirjoitin nämä tietysti osittain myös itseäni varten. Kuvittelen, että muutaman vuoden kuluttua muistelen, miten tietyt ilmiöt tai asiat menivät. Silloin voin kaivella blogiarkistojani ja ehkä löytää jonkun hyödyllisen hippusen tietoa.

1. Ruoka ja ravitsemus herättävät aina keskustelua

2. Peruspuhetta tuloista, menoista ja köyhyydestä

3. Sosiaalinen media tuli yritysten ja kuluttajien arkeen

4. Digitaaliden jakelun kasvu ja nettikauppaa kaikkialla

5. Joukkoliikenteeseen syntyi kilpailua ja pyöräily kiinnosti

6. Ammattijärjestäjät, Siivouspäivää ja jatkuvaa tavaratuskaa

Kuluttajajournalismi kerää klikkauksia ja lukijoita yritystalousuutisointia paremmin

Journalistissa on verkko- ja klikkijournalismia laajasti käsittelevä juttu. Kiinnitin huomiota talousjournalismia käsitelleeseen osioon:

“Kaarina Nikusen tutkimuksesta käy ilmi, että verkko vaikuttaa siihen, millaisia juttuja tehdään. Erityisesti talousjournalismissa verkkolehti keskittyy helposti kuluttajajuttuihin laajempien taloudellisten prosessien tarkastelun tai yritystalouden tarkastelun sijaan. Oma talous kuten eläkesäästäminen ja omaisuudenhoito kerää klikkauksia paremmin.”

Olin aistivinani tästä lainauksesta tietyn arvolatauksen eli sen, että kuluttajajutut olisivat jotenkin väheksyttävämpiä kuin yritys- tai maailmantalous. Ehkä tulkinta oli vain omasta päästäni, mutta silti mietin, miksi omaan talouteeni liittyvät jutut olisivat “huonompia”. Etenkin, kun ne selvästi kiinnostavat lukijoita.

Tunnustan, etten juurikaan jaksa lukea esimerkiksi pörssiin liittyvää uutisointia. Sen sijaan olen kiinnostunut omasta elämästäni ja siihen vaikuttavista päätöksistä, muutoksista tai tutkimuksista. Tietysti haluan myös käyttää rahani niin, että voin ajatella toimivani suhteellisen järkevästi.

Jokainen lukija on myös kuluttaja. Harvempi on ahkera pörssisijoittaja, kiinnostunut Yhdysvaltojen kiinteistömarkkinoinnista tai haluaa syvällisesti ymmärtää maailmantalouden monimutkaisuuksia.

Lisäksi hyvä ja tasokas oma talous -tyyppinen juttu vaatii toimittajalta osaamista siinä, missä yritystaloudestakin kirjoittaminen.

Lapset blogeissa: kuvilla, ilman kuvia, salasanan takana, mainosten kera?

Katleena muistutti lapsistaan blogeja pitäviä siitä, että lapsen nimen ja kuvien julkaisussa nettiin on syytä käyttää harkintaa. Lapsella on oikeus yksityisyyteen, ja lapselle on annettava päätösvaltaa siihen, mitä hänestä netissä tulevaisuudesa löytyy.

Minulle aihe on tietysti nyt kovin ajankohtainen. Poikamme syntyi heinäkuussa, ja ennen syntymää aloitin salasanasuojatun blogin, johon olen kirjoittanut ajatuksiani sekä julkaissut kuvia. Blogia pääsevät lukemaan tietyt lähipiirin ihmiset, ja samalla tietysti ajattelen sen toimivan päiväkirjana. Julkisena en sitä haluaisi pitää.

Twitterissä aihe johti myös viestintään siitä, ovatko Facebook-kuvat liikaa ja pitäisikö myös ne jättää julkaisematta. Minä olen laitellut lapsukaisestamme kuvia Facebookiin, vaikka tiedostan, että FB on toiminnoiltaan epävarma. Vaikka kuvien näkyvyys on rajattu, niin mitenkään en voi varmistaa, etteivät kuvat jotain kautta joskus julkiselle paikalle päätyisi.

Tyynnyttelen itseäni julkaisemalla FB-kuvia lapsesta harkiten. Rumia kuvia en halua esitellä, saati vähäpukeisia.

Sitä paitsi harva jaksaa ihastella toisten lasten kuvia FB-virrassaan jatkuvasti: kissoista saa paljon helpommin söpöjä otoksia kuin vauvasta.

Pari kuvaa vauvasta on netissä kaikkien löydettävänä, mutta nekin ovat ilman lapsen etunimeä. Ajattelen, että olisimmehan saattaneet pistää lapsen esiin myös lehden Syntyneet-palstalle. Täydellistä lapsen piilottelua en siis koe tarpeelliseksi.

Äitiblogeissa markkinat jyräävät nimellisiä korvauksia vastaan?

Pihalla kotona -blogin Liisa taasen pohtii kuluttamiseen keskittyviä lapsiblogeja. Kulutuskeskeisyys mahdollistaa blogin kaupallistamisen. Eli siis se yksi blogien ikuisuusaihe: mihin hintaan oma blogi valjastetaan firmojen markkinointiin?

“Onko tavaroiden ja yritysten markkinointi vain yksi aihe muiden joukossa, jos ei halua muusta kirjoittaa? Onko kyse vain innostuksesta kuluttamiseen ja siihen liittyvään tavaratarjontaan? Onko ilmaisena saatujen tavaroiden ja vaatteiden testaaminen vain yksinkertaisesti kivaa? Vai onko blogeista tullut keino äideille tienata lisäansioita, ollessaan lasten kanssa kotona? Tai oikeastaan, voiko puhua edes lisäansioista, jos palkkiot maksetaan suurelta osin vaatteina, tavaroina ja muina hyödykkeinä, joiden arvo niitä luovuttavalle yritykselle on murto-osa tuotteen kauppahinnasta? Onko bloggaamisesta tullut matalapalkkainen työ, jossa äidit, muiden bloggaajien mukana, pitävät yllä yrityksille mieluisaa mainostilaa, nimellistä korvausta vastaan?”

Sitaattimerkkejä käytetään “oudosti” jutuissa

Tänään linkkasin Facebookissani Taloussanomien jutun, jonka otsikko oli
Foxconnin tehtailla “vakavia” työlakien rikkomuksia

Tietysti aihe oli tärkeä, mutta ennen kaikkea kiinnitin huomiota otsikon sitaattimerkkeihin. Tuollaisesta yhden sanan lainausmerkeistä tuli tunne, että kyseessä eivät olekaan niin vakavat rikkomukset. Että ironiaa, hei. Vaikka se ei tietenkään ollut jutun tavoite.

Kommenttini perusteella Aleksi kiitti huomiosta, ja otsikko on nyt muutettu.

Mutta aiheesta syntyi vilkasta kommentointia Facebookissani. Syyksi sitaattimerkkien epämääräiseen käyttöön epäiltiin mm. kääntämistä englannista sekä sitä, ettei osata tai viitsitä lainata kunnolla.

Pari muuta linkattua juttua FB-keskustelun yhteydessä:
Finanssivalvonta: Ilmarisen ja Vehviläisen kauppa ”poikkeuksellinen” (HS)
Huippujuristille varoitus: Rinnasti epäillyn “hulluun koiraan” (IS)

Tallennan nyt osan noista Facebook-kommenteista tänne, niin jäävät paremmin talteen ja muut voivat jatkaa pohdintaa (linkkaukseni oli julkinen, joten keskustelu oli laajemmin nähtävissä, ja pistin nyt tiedoksi, että teen blogitekstin. Ja kun tunnen keskustelijat, niin uskon, etteivät harmistu lainaamisesta):

Erkka:

Mistä (ajassamme) kertoo muuten se, että sitaateissa oleva sana tulkitaan jo uutisteksissä herkemmin sarkastiseksi kuin, no, sitaatiksi?

Outi:

Jos uutistekstissä on oikea sitaatti, siinä on mukana johtolause: “plaaplaa”, sanoo yrityksen edustaja; tiedotteen mukaan “diipadaapa”.

Keskellä tekstiä ilman selitystä oleilevat lainausmerkit tuovat merkityksen niin sanottu, muka.

Olisiko kyse siitä, ettei osata tai yksinkertaisesti viitsitä lainata pitkän kaavan mukaan?


Olli
:

Tuossa otsikossa sävyongelma tulee siitä, että on “siteerattu” vain yksi sana.

Ongelman olisi ehkä voinut kiertää, jos siinä olisi lainattu “kaksi sanaa”.

Tai sitten ei, koska tyhmältähän tuo nytkin näyttää. Hmm, ehkä sittenkin kyse on siitä, että “vakava rikkomus” ei vaikuta sitaatinomaiselta lausahdukselta, kun se on niin yleiskielinen. Ja toisaalta siitä, että toimittaja hedgaa bettinsä käyttämällä siinä lainausmerkkejä eikä ottamalla väitettä omaan suuhunsa.

ja

Applen tehtailla paljastui “kuvottavia väärinkäytöksiä”

Applen tehtailla paljastui “kuvottavia” väärinkäytöksiä

Erkka:

Hmm. Toistaalta tuo “kuvottava” on toisaalta sana, joka sitaatteihin laittaminen kuulostaa sitaatilta.

“Applen” tehtailla paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Applen tehtaana esittäytyvä tehdas)

Applen “tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä

(Ei olekaan tehda)

Applen tehtailla “paljastui” kuvottavia väärinkäytöksiä

(Oli jo tiedossa)

Applen tehtailla paljastui “kuvottavia” väärinkäytöksiä

(Jokun muun mielestä, mutta väitettä ei voida allekirjoittaa)

Applen tehtailla paljastui kuvottavia “väärinkäytöksiä”

(Epäkohtia, jotka eivät ole vakavia)

Sitten ainoat mahdolliset (järkevät) kahden sanan sitaatit ovat:

Applen tehtailla paljastui “kuvottavia väärinkäytöksiä”.

“Applen tehtailla” paljastui kuvottavia väärinkäytöksiä.

(Tuota muotoa voisi kai perustellusti käyttää Foxconnista jos haluaa Applen otsikkoon, koska se ei ole Applen tehdas, vaan Apple on sen asiakas?)

Olli:

Voisin vielä vähän peesata Outia: musta tuntuu, että suomalaiseen otsikointikäytäntöön ei kuulu kovin vakiintuneesti yksittäisten sitaattisanojen käyttö. Se lienee enempi angloamerikkalaista tyyliä, ja
on sikäli omiaan lisäämään hämmennystä.

Tämä on toki täysin perstuntumaa, eli voin olla väärässäkin.

Lehtirunoilu eteni Hesarin kilpailuksi

Joskus blogimaailman ilmiöt etenevät nopeammin tai hitaammin. Sanomalehtirunoiluni kohdalla kävi nopeammin: helmikuussa aloittamani tuotanto sai julkisuutta Hesarissa lauantaina. Samalla HS julkisti lehtirunokisan.

Mielenkiinnolla odotan, millaisia tuotoksia kilpailu kerää. Tosin olen jo nyt ollut ilahtunut, kun ihmiset ovat linkanneet omista runoiluistaan. Näyttää siltä, että lehtirunoilusta on helppo innostua. Blogimaailmassa minua on aina kiehtonut vuorovaikutus, ja lehtirunoilu osaltaan luo virtuaalisia kontakteja ihmisten välille, jotka eivät muuten edes tunne.

Lisäksi lehti ja tussi tarjoavat mahdollisuutta monenlaiseen luovuuteen. Mikään pakko ei ole jämähtää siihen tapaan, jolla minä olen runojani väsännyt, vaan jokainen voi löytää omia tapojaan tuottaa runoja.

Tykkäsin paperi-Hesarin sivun taitosta. Toimittaja Suvi Ahola oli luonut runon jutun tekstistä.

Sanomalehtiruno löytyy myös Facebookista. Sinne jokainen voi myös linkata omia tuotoksiaan.

Jos nyt suinkin ehdin käymään Tampereella huhtikuun aikana, niin ehdottomasti käyn katsomassa Text Art -näyttelyn. Sehän mainittiin myös tuossa HS:n jutussa.

Kun profiilikuvani päätyivät pikselimaalauksiksi

Nyt seuraa mainostusta eli pääsen taas esittelemään taiteilijapuolisoni osaamista ja tekemisiä. Samin näyttely “Kaksituhatta havaintoa ystävistä” aukeaa tällä viikolla Galleria Forsblomilla Helsingissä. Siellä on maalattuna niin minut kuin useita muita Samin Facebook-kavereita eli profiilikuvista tehtyjä pikselimaalauksia.

Sami Lukkarinen: Mari (2011)

Juttelemme tietysti miehen kanssa usein nettikuvista, niiden merkityksistä ja muutoksista. Nykyisin yhä useammalla on jonkinlainen profiilikuva verkossa ja vähintään siellä Facebookissa. Niin se maailma muuttuu: silloin, kun itse aloitin blogien parissa, niin harva paljasti kasvonsa. Minullakin oli ensin kuva vain hymystäni.

Klassista muotokuvaa ja piiloutumista graffitien taakse

Kysyin Samilta, miksi hän valitsi maalattaviksi juuri oheiset kaksi kuvaani viime vuodelta.

Tummataustainen kuva viehätti miestä nimenomaan taustan vuoksi. Se tuo kuvaan klassisen muotokuvamaalauksen tunnun. Alunperin kuva on otettu vaakatasossa: makaan kuvassa sohvalla, jonka olimme juuri saaneet Kierrätyskeskukselta uuteen asuntoomme. Samin mukaan kuva vinksahti kiinnostavasti, kun sen käänsi pystyyn.

Toisen kuvan nappasin kännykällä baselilaisessa julkisessa vessassa peilin kautta. Tässä kuvassa Samia kiinnostivat jo hänen aiemmista maalauksistaan tutut elementit: graffitit, peilin käyttö ja tietynlainen piiloutuminen. Peilin kautta kuvaaminen tuo teokseen kylmiä sävyjä, mutta toisaalta punainen takkini hehkuu kuvassa.

Kuvassa poseeraan taulun edessä Samin työhuoneella.

Sami Lukkarinen: Public Toilet Madonna (Mari), 2012

Profiilikuva luo ensivaikutelman

Iltani iloksi haeskelin vähän suomalaisia näkemyksiä profiilikuvista. Törmäsin Henrik Saaren graduun (PDF), jossa Facebookia käyttäneet olivat haastatteluissa mieltäneet profiilikuvan tärkeäksi erityisesti silloin, kun profiilia katsotaan ensimmäistä kertaa. Ryhmäkeskusteluissa oli mainittu myös muiden, kuten harrastuksia tai perhettä, käsittelevien kuvien tärkeys, joiden ajateltiin viestivän paljon kyseisestä henkilöstä. (Saari 2010, 64).

Jokainen profiilikuvia katsellut tietää varmasti omasta kokemuksestaan, millainen merkitys niillä on.

Itse kuulun niihin, jotka voivat Facebookissa vaihtaa kuvaansa välillä varsin aktiivisesti. Twitterissä ja monessa muussa palvelussa olen sen sijaan melko uskollinen samalle kuvalle: näissä viestin enemmän myös tuntemattomille, joten pysyvä profiilikuva helpottaa hahmottamaan, kuka on kyseessä.

Facebookissa omalla kuvalla leikittely tuntuu sallitummalta. Kuten voi arvata, niin tuo alempi kuva on tällä hetkellä profiilikuvani.

Lisää Samin tämän näyttelyn teoksia voi tietysti katsella jo Facebookissa. Avajaiset ovat nyt torstaina 15. päivä klo 17 alkaen, ja sinne kaikki ovat tietysti tervetulleita.

Edellisen Samin näyttelyn alla jututin miestä vähän enemmän, joten jos taustat pikselimaalauksiin kiinnostavat, niin tuosta tekstistä voi olla iloa.

Sami Lukkarinen: Kaksituhatta havaintoa ystävistä. Galleria Forsblom, 16.3. – 8.4. Lönnrotinkatu 5, Helsinki. Avoinna ma-pe 11-18, la 11-16, su 12-16.

Sanomalehtijutuista syntyy tussattua nettirunoutta

Pari viikkoa sitten päädyin linkkien kautta Newspaper Blackout -sivustolle. Innostuin ideasta: sanomalehdistä pätkiä, joista tussaamalla oli tehty runoja.

Suunnilleen samantien kokeilin tehdä ensimmäisen oman runoiluni. Sitten piti tietysti perustaa Sanomalehtiruno-blogi: alustaksi otin Tumblr:n, jota en ole koskaan ennen käyttänyt (Newspaper Blackout toimii samalla alustalla).

Nyt olen julkaissut jo useamman runon.

Joskus tussailu sujuu helposti, mutta välillä joutuu kahlaamaan viikonlopu Hesareita läpi tiukalla seulalla, kunnes löytyy sopiva juttu. Totesin, että runot kannattaa nimetä, niin lukija saa niille vaivattomamman tulkintakehikon. Haluan nimittäin tehdä helposti lähestyttävää tekstiä myös tässä muodossa.

Toistaiseksi mielestäni paras tuotokseni on Vinoutunut jälkikasvu.

Koska runot ovat myös visuaalisesti kiehtovia, niin pyrin säilyttämään alkuperäiset. Eihän sitä tiedä, jos ne joskus päätyvät vaikka jonnekin näytille.

Tästä on myös se ilo, että paperilehdet eivät tunnu lukemisen jälkeen vain kierrätysjätteeltä. Runoilun myötä luen lehden huomattavasti tarkemmin ja myös sellaisia osioita ja juttuja, joihin en yleensä kiinnitä huomiota. Kuten vaikka urheilu- tai autojutut.

Valitettavasti Tumblr ei ole ihan niin helppo muokattava kuin olin toivonut. Niinpä sieltä puuttuu esim. Facebookin tykkäysnappi, sillä en saanut sitä lukuisista yrityksistä huolimatta toimimaan valitsemassani pohjassa. Jos joku Tumblr-osaaja haluaa auttaa, niin kiitos vaan!

Joukkoistamista alustamassa

Kävin tänään pitämässä 15 minuutin alustuksen joukkoistamisen työpajassa (Aalto-yliopiston ja Helsingin yliopiston KM-Retail -hanke).

En pidä itseäni suurena joukkoistamisen asiantuntijana, vaikka tietysti mielenkiinnolla seurailen erilaisia aiheeseen liittyviä toimintoja. Sekä kuluttajille että kansalaisille tarjotaan yhä enemmän alustoja vaikuttamiseen, mutta kaikki eivät tietysti toimi niin hyvin. Siihen on tietysti lukuisi syitä lähtien motivoitumisesta ja palkitsemisesta.

Päivän tilaisuudessa mielenkiintoista oli se, että yleisössä oli tuttuja opettajia niin Jyväskylän ammattikorkeakoulusta kuin Helsingin yliopistosta. Hassua, miten omien vanhojen opettajien läsnäolo hieman lisää jännitystä. Kai sitä haluaa näyttää, että opiskelujen jälkeen minusta on tullut ihan kelpo osaaja.

Päivän esityksen kalvoni eivät olleet laajat, mutta sisälsivät muutamia esimerkkejä, kuten Digitalkoot, Ota kantaa ja Threadless.

Kerroin myös Kari A. Hintikan raportoimasta muutaman vuoden takaisesta Pepsin kisasta ja siitä, miten joukkoäly toimi toisin kuin kisan järjestäjät odottivat.