Deadline on hyvä piiskuri

Joskus selailin Freeluettelossa mukana olevien ihmisten esittelyjä itsestään ja hoksasin, että varsin moni korosti tekevänsä työt aikataulussa. Kun jokin aika sitten olin puhumassa Tampereella journalistiikan opiskelijoille freetyön tekemisestä, niin mainitsin tästä. Sanoin, ettei itselleni ollut tullut mieleen tapani kunnioittaa takarajoja.

Olin nimittäin ajatellut, että tietysti free tekee hommat annetun deadlinen mukaan, ellei merkittäviä esteitä (sairastumiset jne.) satu omalle tai esimerkiksi haastateltavien kohdalle. Silloin toimeksiantajalle ilmoitetaan mahdollisimman nopeasti viivästymisestä ja ratkotaan yhdessä, miten toimitaan.

Todellisuudessa aikatauluista varmaan lipsutaan yleisesti. Olen kuullut, kun lehden kokoamisesta vastaava toteaa, miten iloinen yllätys oli, kun kaikki jutut olivat tipahtaneet sähköpostiin takarajan mukaan.

Itse olen sitä tyyppiä, jolle takarajat työskentelylle ovat tärkeitä. Lähestyvä deadline piiskaa työskentelemään. Siksi pidän juttujen ja vastaavien hommien tekemisestä: niille on laadittava hyvä aikataulu.

“Kunhan nyt joskus” -takarajat ovat aivan liian epämääräisiä, joten yritän aikatauluttaa hommat edes itselleni.

Tietysti työelämässä väistämättä oppii, että monet aikataulut venyvät ja paukkuvat. Jos joku projektissa viivästyy, niin se usein viivästyttää kaikkien työtä. Free kuitenkin yleensä voi omalla toiminnallaan vaikuttaa paljon aikataulujensa toteutumiseen.

Silti mietin edelleen, onko todella niin, että freetekijöillä on varaa olla tekemättä töitään muuten kuin aikataulussa.

Pitäisikö tässä siis mainostaa, että olen riippuvainen deadlinen lähestymisestä ja toimin sen mukaan?

Kuluttaja älähtää nettiin joskus jopa liian helposti

Saako netti meidät joskus älähtämään turhan pienistä kuluttajan elämän heikommista kokemuksista? Välillä siltä tuntuu. Tästä aiheesta kirjoitin Leo Straniuksen blogiin vieraskynätekstin.

Samalla muistutin, että välillä palautetta pitäisi antaa suoraan yrityksiin. Mielellään vaikka näppäimistön näpyttelyn sijaan ihan oma suu aukaisemalla. Kehut ilahduttavat kenen tahansa päivää.

Vieraskynäblogitekstit näyttävät ylipäätään nyt yleistyneen. Tuntuu, että aktiiviset kirjoittajat kirjoittavat pyynnöstä yhä yleisemmin muuallekin kuin vain omaan blogiinsa. Kyseessä on tietysti yleensä molemminpuolinen etu: vieraskynäily leviää lukijajoukolle, jota ei pelkästään omalla blogilla tavoittaisi, ja toisaalta vieraskynät vastaanottava saa todennäköisesti hyvää sisältöä.

Megaklinikan hammashoidossa hallitaan myös tietotekniikka

Hyvästä palautteesta mainittakoon eiliset kiitokseni. Kehuin Megaklinikan hammashoitopalveluita Kulutusjuhlan tekstissä. Vaikka varasin ajan vain hampaiden tarkistukseen, niin poistuin hoidosta kolmen paikan ja suuhygienistin tekemän hoidon jälkeen. Eli ei siis enää tarvitse ravata lääkärille.

Tämä ei olisi mahdollista ilman Megaklinikan toimiva järjestelmiä ja mietittyä konseptia, jossa esim. lääkärit vaihtavat huoneita (eivät potilaat) ja asiakkaalle voidaan varata niin paljon aikaa kuin hoitotilanne näyttää tarvitsevan.

Lääkäri ja hoitaja näyttivät myös hallitsevan hyvin käyttämänsä tietotekniikan, joka on tietysti edellytys tällaiselle toiminnalle. Muutamalla klikkauksella sain esimerkiksi hinta-arvion.

Lisää avointa dataa journalistien, politiikan ja kuluttajien hyväksi

Viime viikolla istuin datajournalismin seminaarissa, tällä viikolla kuluttajapoliittisen ohjelman pohdinnoissa. Näitä yhdistivät näkemykset tiedonjakamisen merkityksestä.

Datajournalismin näkökulmasta kaivataan lisää avoimia tilastoja ja muuta, erityisesti yhteiskunnalliseen toimintaan liittyvää aineistoa (kuten kunnanhallitusten kokousten pöytäkirjat tai tiedot julkisista hankinnoista).

Kuluttajapolitiikan näkökulmasta halutaan lisää koottua tietoa niin politiikan tekoa varten kuin kuluttajia ajatellen. Esimerkiksi professori Pirjo Laaksonen kaipasi työkalua, joka kertoisi, miten hyvin kuluttajat voivat Suomessa. Tämän työkalun, “hyvinvointibarometrin”, työstäminen vaatisi erilaisten tilastojen, kuluttajakyselyiden ja -tutkimusten yhdistämistä sekä asiantuntijanäkökulmien koostamista.

Eli siis osaltaan sitä samaa avointa dataa, jota myös datajournalismin päivässä peräänkuulutettiin.

Lisäksi Mainostajien liiton toimitusjohtaja Ritva Hanski-Pitkäkoski nosti esiin tarpeen siitä, että kuluttajat saisivat tietoa omasta toiminnastaan. Hanski-Pitkäkoski viittasi Britannian Consumer Empowerment Strategy -ajatuksiin (koko dokumentti PDF-tiedostona), jossa yhtenä kohtana on tiedon voima: kuluttajien pitäisi päästä käsiksi dataan, jota yritykset heistä keräävät.

Mm. pankit, luottokorttiyhtiöt ja teleyhtiöt keräävät meistä runsaasti tietoa, joka on vain heidän käytössään. Britten tavoite on “mydata”-järjestelmän kautta saada tällaiset tiedot muotoon, jossa ne olisivat muidenkin helposti ladattavissa. Sen avulla kuluttajille saataisiin tietoa heidän kulutuskäyttäytymisestään, joka taas auttaisi tekemään parempia hankintoja tulevaisuudessa.

Eli siis puolin ja toisin kaivataan avointa dataa.

Itsehän olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että henkilökohtaisesti minua ei haittaa, jos minusta kerätään tietoja. Oleellista olisi se, että minulla olisi käsitys, mitä tietoa kerätään ja minulla olisi pääsy omiin tietoihini. Tietysti toivon, että tiedon kerääminen tuottaisi esimerkiksi parempaa kohdistettua mainontaa.

Tunnettua myös on se, että kuluttajina meihin vaikuttaa tieto siitä, miten me toimimme ja toiset kaltaisemme toimivat. Muun muassa noissa energiansäästöön liittyvissä toimissa sillä on iso merkitys: tällä hetkellä puhutaan vaikkapa huoneistokohtaisien vesimittareiden merkityksestä vedenkulutuksen vähentämisessä.

Vastuullista paikallista lihakauppaa – esittelyssä sveitsiläinen Jenzer

Sveitsissä kohtasin muutamia kiinnostavia yritysten vastuullisuuteen ja siihen liittyvään viestintään liittyviä esimerkkejä. Olen ajatellut hyödyntää niitä mm. koulutuksissa, mutta on tietysti järkevää esitellä jotain blogissakin. Tietysti tällaisen lihakaupan kohdalla voi todeta, että “No se Sveitsi on niin erilainen kuin Suomi, ei täällä edes ole noita lihakauppoja”, mutta eiköhän tapauksesta voi silti ottaa oppia.

Siksi nyt pääsee esiin Jenzerin lihakauppa, jonka kotipaikka sijaitsi Arlesheimissa eli tuossa noin 10 kilometriä Baselista olleessa kylässä, jossa asuimme.

Jenzer tuli tutuksi jo ennen muuttoa, kun katsastin yrityksen nettisivut. Siellä lävähtää hieman ärsyttävästi pyörimään video, jossa kerrotaan sveitsinsaksalla yrityksestä, sen tuotteista ja toiminnasta. Vaikka teurastusta ei näytetä, niin videolla kuvataan mm. lihojen paloittelua ja makkaranvalmistusta. “Naturakvalitet” on usein toistuva sana. Se ei ole luomua, mutta tietysti vihjaa laatuun panostamiseen. Yritys ostaa lihansa pääsääntöisesti pohjoisesta Sveitsistä: taustalla ovat ajatukset laadukkaasta lihantuotannosta, jonka taustat tiedetään, sekä kuljetusten minimointi.

Nettisivuilta löytyy tietoa myös yrityksen ympäristöpanostuksista Ökologie-osastossa. Siellä mainitaan esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen ja vedenkulutuksen vähentämistavoitteet.

Mielenkiintoisesti perusympäristöystävällisyyslausunnoista poikkeaa tieto siitä, että Jenzer toimittaa tuotteitaan vain lähellä toimiville ravintoloille. Lisäksi 80 prosentilla työntekijöistä työmatka on maksimissaan 10 kilometriä.

Vielä kiinnostavammaksi tämän maininnan tekee se, että lähellä työpaikkaa asuminen on otettu mukaan myös rekrytointi-ilmoituksiin. Talvella Jenzer haki töihin kuljettajaa. Yhtenä kriteerinä oli asuminen lähialueella. Tietysti Baselin seudulla tällaista on helpompi vaatia kuin esimerkiksi hajanaisemmassa Suomessa.

Monissa seudun ravintoloissa törmäsimmekin ruokalistoissa mainintaan, että makkarat tai muut lihatuotteet ovat Jenzeriltä. Hyvämaineista lihakauppaa siis halutaan tietysti tuoda esiin myös ravintolaruokailijoille.

Kuten monilla muillakin keskieurooppalaisilla yrityksillä, niin Jenzerin lihakaupalla on yli sadan vuoden historia. Se tuo tiettyä painoarvoa toimintaan. Kaikki paikalliset tutut, joille Jenzerin mainitsivat, tiesityvät yrityksen ja kehuivat tuotteita. Hintoja tosin pidettiin korkeina: Baselin alueella hintavertailua voi tehdä myös selvästi halvempiin Saksaan ja Ranskaan.

Itse en kovin paljon lihaa syö, mutta meille tuli tavaksi ostaa Jenzeriltä kerran viikossa makkaroita ja mahdollisesti muitakin tuotteita, kuten tuorepastaa tai juustoa. Erilaiset kausituotteet, kuten karhunlaukka tai omena, näkyivät makkaroissakin. Palvelu liikkeessä oli aina hyvää (yleisesti ottaen Sveitsi ei välttämättä ole mikään erityisen hyvän palvelun maa ainakaan ulkomaalaisille): irtotuotteet ostettiin tiskin takana hääränneiltä myyjiltä, joten niitä sai juuri haluamansa määrän.

Keväällä ostimme Jenzeriltä laadukasta parsaa. Kyseiset parsat tulivat parinkymmenen kilometrin päästä Saksan puolelta. Myyntitiskillä oli selvitys ja kuva parsoja viljelevästä perheestä. Tarkkoja alkuperätietoja jaettiin myös muista tuotteista auliisti.

Entäs sosiaalinen media ja muu markkinointi? Jenzeriä ei valitettavasti löydä Facebookista (seuraisin mielelläni), tuskin Twitteristäkään. Sen sijaan Jenzer näytti käyttävän resursseja mm. paikallislehden pieniin etusivuilmoitukseen, maastopyöräjoukkuun sponsoroimiseen (Goldwurst-Power -paidoilla varustettuja fillaroijia näki usein) ja pakettiautojen näkyviin teippauksiin.

Jenzerin opetuksena mielestäni on siis se, että myös lihakauppa voi toimia vastuullisesti. Oleellista on toiminta (kuten laadukkaat tuotteet, hyvä palvelu, avoimuus myytävien tuotteiden taustoista, selkeät tavoitteet toiminnan kehittämiseksi) ja se, kuinka toiminnasta viestitään. Kun vastuullisuus näkyy uskottavasti esimerkiksi rekrytointi-ilmoituksissa, niin on helppoa ajatella, että tämä yritys haluaa tehdä voittonsa kestävin keinoin.

Silloin myös asiakkaana on valmis maksamaan makkarastaan enemmän kuin jossain kasvottomassa yrityksessä.

Loppuun vielä tilastotietoa:
Sveitsiläiset syövät vuodessa lihaa selvästi vähemmän kuin suomalaiset eli viime vuonna n. 54 kg/hlö, (Suomessa luku on yli 70 kg). Tosin määrä on ollut Sveitsissä kasvussa.

Kiinnostaisiko oman rahan blogi naistenlehden nettisivuilla?

Viime viikolla Suomen Kuvalehden blogissa Laura Koljonen kertoi lukevansa mielellään lifestyle-blogeja. Silti hän kaipaili naistenlehtien sivustojen alle myös muuta kuin muotia, meikkejä tai sisustusta:

“Yhtenä päivänä en jaksanut muotiblogaajan vaatepuffeja ja samassa oudossa asennossa patsastelua, ja etsin hieman toisenlaista blogia. No, eipä ollut ihan helppoa.

Itse asiassa useimpien naistenlehtien sivuilta löytyy täsmälleen identtisiä blogeja aina samoista aiheista.

Ei ole totta! Miksi meille tarjotaan naistenlehtien brändien alla vain tällaisia blogeja? Vastaus: koska niitä luetaan. Uusi kysymys: Emmekö me naiset todella muuta tahdo kuin olla irrallaan omasta arjestamme?

Kenties emme. Jos tarpeeksi moni vaatisi esimerkiksi mielenkiintoisesti kirjoitettua blogia omien rahojen budjetoinnista, sellainen alkaisi ilmestyä ensi viikolla.”

Tekstin kommentoijan kehottavat kirjoittajaa etsimään esimerkiksi Blogilistan kautta muuta luettavaa, koska sieltä kaikenlaista arkirealistista kirjoittelua löytyy runsaasti. Tosin ainakaan itse en ole törmännyt suomalaisiin, naisten pitämiin varsinaisiin oman rahan blogeihin (saa vinkata, jos joku tietää). Miehet sen sijaan kirjoittelevat rikastumisvinkkejä ja sijoitusneuvojaan sekä maailmantaloudellisia pohdintoja.

Mutta käsittääkseni tekstin perusteella haikailtiin nimenomaan medioiden ylläpitämille sivuille muitakin kuin lifestyle-blogeja.
Ja Koljonen tuo tekstissään esiin sen merkittävän syyn, miksi arjen talousblogia ei ole vielä ilmaantunut naistenlehtiin. Siis sen, ettei niillä saada samanlaista lukijamassaa kuin vaatteilla, sisustuksella ja ruualla.

Mutta vaikka oman talouden blogi ei hyppäisi kävijöillään kilpailemaan suosituimpien lifestyle-blogien rinnalle, niin voisiko se silti olla kiinnostava ja kerätä lukijoita? Kun puhutaan rahasta, niin puhutaan usein myös niistä vaatteista, kodista ja ruuasta.

Minä tietysti jaksan uskoa, että kiinnostavan oman talouden blogin voisi luoda. Tietysti uskon lisäksi, että nivomalla blogia ja printtiä yhteen voisi syntyä sekä hyviä juttuja lehteen että hyvää blogipohdintaa.

Luonnollisesti röyhistelen omaa rintaani ja väitän, että pystyisin tekemään sellaista sisältöä, joka ei olisi uuvuttavaa talousjorinaa tai pankkimaista säästä, sijoita, ota lainaa -viestintää.

Mutta realistisesti joudun tietysti miettimään, että onko Suomessa medioita, jotka ovat valmiita ostamaan tällaisen blogin ja maksamaan siitä kohtuullisen korvauksen.

Nyt julkisesti myös Facebookissa!

Facebook otti viime viikolla käyttöön ominaisuuden, jolla voi seurata toisten ns. julkisia päivityksiä. Eli ei siis tarvitse enää olla kaveri voidakseen hieman perehtyä toisen maailmaan myös Facabookin puolella.

Kuten ympäri internetiä todettiin, niin kyseinen ominaisuus on vastaisku Twitterin ja Google+:n toiminnoille.

Mahdollistin myös oman Facebook-tilini tilaamisen eli ne päivitykset, jotka katson soveliaiksi kaikille, ovat nyt halukkaiden nähtävissä. Käytännössä se tarkoittanee esimerkiksi levittelemiäni linkkejä, mobiilikuviani ja satunnaisia kommenttejani ja fiilistelyjäni.

Kulutusaiheita en ole kovin paljon omassa Facebookissani ole käsitellyt, vaan ohjaan ne Kulutusjuhlaan.

Olen yrittänyt löytää sopivia seurattavia Facebookissa, mutta kovin monet kiinnostavat suomalaiset eivät ole laittaneet itseään vielä tilattavaksi (ja monet kiinnostavat tyypit ovat tietysti jo kavereitani, heh!). Tilauksessani ovat mm. Tuomo Björksten ja Alex Nieminen.

Tosin Aallon Tuija ilmoitti vähentävänsä virallisen Fb-sivunsa käyttöä ja pyysi ihmisiä liittymään tilaajikseen.

Varsin tylsää on se, että tällä hetkellä omiin päivityksiin ei voi asettaa oletusasetusta siihen, päivittääkö julkisesti vai rajatummalle porukalle, vaan päivitys menee sen mukaan, mikä oli aiemman päivityksen avoimuusvalinta. On siis mahdollista, että yksityisemmäksi tarkoitettu viesti lipsahtaa julkiseksi.

Kuluttajaviranomaiset ja muut kuluttajatahot sosiaalisen median matkassa

Olin eilen alustamassa sosiaalisesta mediasta pohjoismaisen kuluttajaverkoston kokouksessa (“konsumentnätverksmötet”). Paikalla oli siis mm. kuluttajaviranomaisia eri Pohjoismaista.

Oma alustusaiheeni oli kovin laaja, eikä puolessa tunnissa kovin syvälle ehdi perehtyä kuluttajien ja sosiaalisen median nykytilaan ja tulevaisuuteen. Viranomaisten kannalta ymmärrettävästi on tärkeää hahmottaa, millaisia muutoksia sosiaalinen media tuo, jotta voidaan arvioida esimerkiksi nykyisen lainsäädännön riittävyyttä.

Eilisen tapaamisen innostamana, erityisesti Lars Borströmin ansiosta, piipahdin katsastamaan, miten kuluttajajärjestöt ja -viranomaiset näkyvät sosiaalisessa mediassa.

Ruotsin kuluttajaviranomaiset toimivat aktiivisesti Twitterissä ja nuorille tehdään YouTubea

Boström, joka oli mukana tapaamisessa, kertoo vastaavansa myös Ruotsin Konsumentverketin Twitteristä (ja muusta sosiaalisesta mediasta). Konsumentverketin Twitter-tili vaikuttaakin aktiiviselta, samoin kuin Facebook-sivu, ja näistä tämä Ruotsin kuluttajavirasto kertoo myös avoimesti nettisivuillaan.

Samalla löytyy maininta nuorisolle suunnatusta YouTube-kanavasta sekä Wikipediaan tehdystä sivusta. Luonnollisesti virastolla on myös Facebook-sivu.

Suomessa Facebook-sivut nousevat vahvoina esiin

Suomen Kuluttajaviraston edustusta hoitaa Facebookissa käsittääkseni Kuluttaja-lehti. Twitterissä virasto on tunnuksella @kvirasto.

Kuluttajaliitto on ilahduttanut ainakin minua Facebookissa: hyvää kommentointia ajankohtaisiin aiheisiin ja erilaisten uutisten nostamista esiin.

Lisäksi on tietysti mm. Kuningaskuluttaja, joka näkyy vahvasti Facebookissa ja saa siellä keskustelua aikaan. Twitterissä on hiljaisempaa.

Varsinaisia blogeja ei tällä hetkellä näytä suomalaisilla kuluttajaorganisaatoilla olevan. Tai sitten en ole niitä osannut etsiä. Blogit tietysti vaativat enemmän paneutumista, mutta toisaalta niistä jäisi nettiin pysyvämpää jälkeä. Toki kaikki edellämainitut tuottavat verkkoon uutisia.

– – –

Omalta osaltani kuluttajuusaiheita tietysti nostan esiin niin Kulutusjuhlan Facebook-sivuilla kuin Twitter-tilillä: uskaltaisin väittää, että Twitterissä Kulutusjuhla on suomalaisista kuluttajakentän tekijöistä aktiivisin. Seuraajia on kertynyt yli yhdeksänsataa.

Taiteilija voi käyttää nettikuvia teostensa raaka-aineena ilman tekijänoikeusongelmia

Laitat kuvan nettiin. Muutaman vuoden kuluttua huomaat, että joku taiteilija on hyödyntänyt kuvaasi teoksessaan kysymättä sinulta siihen lupaa. Onko taiteilijan toiminta oikein esimerkiksi tekijänoikeuslain nojalla (joka siis yleisesti vaatii esim. luvan kysymisen tai sitaattioikeuden nojalla tehdyn lainauksen, jos käyttää toisen kuvia, tekstejä tai muuta tuotantoa)?

Yleisesti ottaen taiteilija saa käyttää toisten kuvia teosten luomiseen. Se todettiin jo 1970-luvulla, kertoo Valokuvaajan tekijänoikeusopas (PDF, s. 26, oppaassa myös kuvat alkuperäisestä kuvasta ja taideteoksesta):

“Valokuvien jäljentäminen maalaamalla oli tuohon aikaan verrattain yleistä ja ärsytti valokuvaajia, koska se yleensä tapahtui lupaa kysymättä. Kyseisessä tapauksessa lähdettiin asiaa selvittämään oikeudessa. Korkein oikeus katsoi aikanaan perusteluissaan, ettei valokuvaajalla ole oikeutta aiheeseen, ja [valokuvaaja] Ojutkangas hävisi jutun. Tapaus herätti valokuvaajien ja kuvataiteilijoiden kesken vilkkaan keskustelun, jonka kuluessa
soveliaan ja sopimattoman lainauksen rajoja pohdittiin.”

Millä edellytyksillä kuvasta tulee uusi teos?

Opas jatkaa aiheen käsittelyä:

“Valokuvateoksesta tulee uusi teos, jos sen valmistamiseen käytettävää tekniikkaa muutetaan siten, että kuva olennaisesti muuttuu; esim. valokuvateosta mallina käyttäen tehdään maalaus, laveeraus tms. tai mustavalkoisesta kuvasta tehdään värikuva tms. Uusi teos voidaan valmistaa myös yhdistämällä olemassa olevia valokuvia tai valokuvateoksia montaasitekniikalla uudeksi teokseksi. Viimekädessä sitten oikeudessa ratkaistaan onko kyse uudesta teoksesta vai tekijänoikeuksien loukkauksesta.”

Koska puolisoni on taiteilija, joka tekee nettikuvista kuvankäsittelyn kautta öljyvärimaalauksia, niin halusin selvittää asiaa. Välillähän taiteilija kohtaa tilanteita, joissa häneltä kysytään, että millä oikeudella hän ottaa toisten kuvia netistä.

Sopiva tilanne tuli vastaan ProComin Mitä laki sanoo? -koulutuksessa. Tosin jo aiemmin sen verran olin aihetta kartoittanut, että en uskonut kuvien käytössä taiteen lähtökohtina olevan varsinaista ongelmaa, ja herra taiteilijallakin oli jo opiskeluajaltaan näkemys, että kuvien käyttö on sallittua.

ProComin tilaisuudessa keskusteltaessa Päivi Tiilikka (OTT, VT, tutkijatohtori, Kansainvälisen talousoikeuden instituutti) muistutti, että alkuperäisellä kuvan ottajalla on moraalinen oikeus kuvaan. Tällöin siis voi olla kiistanalaista, voiko kuvaa käyttää esimerkiksi eläinten oikeuden puolustamiseen liittyvässä taideteoksessa, jos kuvan ottaja ei kuvaansa haluaisi tällaiseen yhteyteen.

Sami Lukkarinen: Aamu, 2010, oil on canvas, 160x200cm.

Yli-innovaatioaktivistin into, unelmat ja toimeen tarttuminen rapisutti kyynisyyden

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa. Tekstieni raakaversiopohjan eli ns. koko päivän liveblogin tein Google Docs -palveluun.

– – –

Kyynisen on helppo tuhahtaa tittelille yli-innovaatioaktivisti. Mutta kyynisyys rapisi heti, kun tittelin omistaja aloitti esityksensä: ei vain voinut olla tykkäämättä tästä Aalto-yliopiston tyypistä, joka hehkui intoa, esitti hyviä esimerkkejä, puhui unelmien tärkeydestä ja kannusti toteuttamaan ideoita heti.

Anssi Tuulenmäki sanoi, että strateginen innovointi voi kuulostaa monien korvaan bullshitiltä. Mutta mitäs siitä, jos kerran osaa kertoa, mitä tällä sanaparilla ajaa takaa:

“Jos pankeista otetaan logot pois, niin et tiedä, missä pankissa asioit. Kaikki on samaa: voit valita vain parhaan korkomarginaalin. Kaikki ovat hyviä, mutta yksikään ei ole parempi kuin toinen. Ei siis ole strategista innovaatiota.”

“Hyvä esimerkki strategisesta innovaatiosta on Omenahotelli: ne kilpailevat anopin sohvaa vastaa, kun muut kilpailevat toisiaan vastaan.
Kosmetiikkateollisuudessa samaa on tehnyt Dove. Kun muut firmat viestivät naisille, ettet ole kaunis sellaisena kuin olet, niin Dove kääntää viestin toisinpäin.”

Tuulenmäen mielestä me suomalaiset sorrumme suunnittelemaan, kun pitäisi jo tehdä.

“Ei ole niin vähäpätöistä asiaa, etteikö pystytetä työryhmää, vaikka se toiminta heti ja kokeilu tuottaisi paremmat tulokset.
Suomessa ajatellaan aluksi liian pienesti, ja kun toteutus alkaa, niin alkaa mieletön suunnittelu. ja pienikin hukkuu.
Pitäisi olla päinvastoin: riittävän isosti heti liikkeelle, siitä syntyy tarinoita ja virheitä, joista opitaan.”

Anssi, kiitos esityksestä! Jos en joka päivä olisikaan innostuneen motivoitunut kaikkeen (väliin sattuu nimittäin huonompiakin päiviä), niin ehkä edes keksin itselleni hienomman tittelin. Kotiin päästyäni ryhdyin heti ajatuksen toteuttamiseen ja kysyin mieheltäni ideaa nimikkeekseni.

Hän ehdotti “ihanaa”.

Unelmia ja innostusta kaikille!

T: Ihana Mari Koistinen

Maine rakentuu tunteista ja vahvimmin asiakaskohtaamisissa

Tämä on osa Elonmerkki 2011 -tapahtuman blogikirjoituksia, joita teen 14 muun kirjoittajan kanssa. Tekstieni raakaversiopohjan eli ns. koko päivän liveblogin tein Google Docs -palveluun.

– – –

Kokemusteni mukaan omassa mielessäni hyvä maine on mm. Kanniston leipomolla, kahvila Crustumilla ja Fredan torin kahvila Suksiilla. Nämä pienemmät, kotini läheisyydessä Helsingin Punavuoressa sijaitsevat yritykset ovat lähipäivinä ilahduttaneet tuotteillaan ja palveluillaan.

Kyseiset yritykset ovat siis päässeet luomaan kanssani tunnesiteen. Riku Ruokolahden (Reputation Institute Finland) mielestä maine on nimenomaan tunnetta. Vahvimmillaan maine rakentuu asiakaskohtaamisissa, joita minulla tietysti on noiden mainittujen yritysten kanssa ollut useamman kerran äskettäin.

Olen valmis myös suosittelemaan kyseisiä yrityksiä: näin tietysti toimivat kaikki eli hyvämaineista halutaan suositella.

Yritysviestinnän ja mainepohdinnan kannalta Veikkauksen Ilkka Juva jakoi oppejaan:

“Mainetta ja julkisuutta ei voi hallita eli ei voi perustaa maineenhallintayksikköä. Täytyy lähteä siitä, että arvioidaan oma toimintamme ja miltä näytämme.”

“Veikkauksen sisällä voidaan toimia avoimesti. Kaiken viestinnän lähtökohta on sisäinen viestint: vasta sitten, kun viestit on sisäisesti vahvistettu, voi pärjätä ulkona.”

Miesten puheessa mainittiin niin perinteisen kuin sosiaalisen medina merkitys maineen rakentumisessa. Molemmat Ruokolahti totesi kolmansien osapuolten näkemyksiksi yrityksestä. Toisaalta näihin molempiin tulee paljon näkemyksiä niistä suorista kosketuspinnoista: jos VR:n juna on myöhässä, niin sitä kiroillaan statuspäivityksessä.

Onneksi voi levittää myös positiivisia maineviestejä. Siihen ainakin itse haluan pyrkiä kuluttajana eli ennemmin suosittelen kuin lyttään, kerron hyvistä tuotteista ja fanitan, kun siihen on aihetta.