Kävin tänään ProComin järjestämässä Viestinnän haasteet digitaalisessa maailmassa -tilaisuudessa. Siellä Viestintäviraston viestintäjohtaja Anna Lauttamus-Kauppila kertoi näkemyksiään siitä, miten digitalisoituminen vaikuttaa erityisesti organisaatioviestintään, ja IADE:n erikoissuunnittelija Kati Uusi-Rauva käsitteli web 2.0:a.
Nuoret miehet tv-lupaa maksamaan
Lauttamus-Kauppilan puheenvuorossa nousi lopussa esiin Viestintäviraston ongelma saada kasvukeskuksissa asuvat nuoret miehet maksamaan tv-lupamaksunsa. Toisaalta kommenteissa nousi esiin sekin, ettei tätäkään ryhmää pirstaleisessa maailmassa pitäisi nähdä vain tietynlaisena. Kohderyhmäajattelun ongelmallisuutta sivuttiin muutenkin.
Blogit osana organisaation viestintää
Kati Uusi-Rauvan esitys pohjautui mm. TIEKEn Kari A. Hintikan Web 2.0 -raporttiin (pdf), joten sinällään varsinaisesti uutta ei minulle tullut.
Mutta mielenkiintoista oli tietysti tarkkailla sitä, kuinka blogeista puhutaan nyt osana muuta viestintää ja kovasti tunnutaan pohtivat, miten niitä organisaatioissa voitaisiin hyödyntää. Nyt ei enää todellakaan kerrota, mitä blogit ovat, vaan oletus on, että ne jo tiedetään ja tunnetaan.
Taisi olla Hill & Knowltonin henkilö, joka kommentoi, että yritykset tuntuvat olevan perustamassa blogejaan kovin heppoisasti ja sitten joudutaan hieman toppuuttelemaan. Niinpä, kyllä yritysbloginkin perustaminen kuulostaa varmasti helpolta hommalta, mutta jotta se eläisi alkuintoa pidemmälle, niin pitäisi se suunnitellakin kunnolla.
Yleisesti ottaen yritysblogilla voi toki olla hyvät mahdollisuudet esimerkiksi asiakassuhteiden kehittämiseen, mutta ei se todellakaan tyhjästä synny. Säännöt ja tavoitteet blogin kirjoittamisessa on tehtävä selviksi, kuten moneen kertaan on todettu.
Teekkarit kirjoittavat opinto- ja työkokemuksistaan
Itselläni organisaatioviestintään liittyvästä blogaamisesta henkilökohtainen kokemus on se, että tuossa juuri päättyneen työsuhteen aikana pistimme kesä- ja osa-aikatöissä firmassa oleville teekkaripojille oman Virtaa ja voltteja -blogin pystyyn. Tavoitteena kyseisellä blogilla on ennen kaikkea olla yksi tietolähde, kun nuoret hakevat tietoa sähköalan opiskelusta (taustalla on siis Sähkö- ja teleurakoitsijaliitto).
Samalla tietysti toivoin, että blogi toimisi myös organisaation sisällä yhtenä näkökulmana siihen, mitä nuoret työstään ja alasta ajattelevat. Pojat ovat saaneet kirjoittamisen sisältöihin varsin vapaat kädet, ja ainakin pari ensimmäistä kuukautta blogi on rullannut ihan mukavasti.
Mutta kyseessä on toki jonkinlainen kokeilu, joka on suoritettu varsin rennoin ottein. Ja tietysti taustalla oli tämä oma innostuneisuuteni blogeista ja halu nähdä, saanko muitakin näin edes kokeilemaan.
Jaiku kiinnostaa
Uusi-Rauvan esityksen päätteeksi päästiin Jaikuun, josta Mediapäivien ja Jaikun luojan, Jyri Engeströmin esityksen jälkeen, kirjoitin mm. seuraavaa:
“- – -kyse olisi siitä, että haluamme tässä epävarman hajanaisessa maailmassa olla yhteydessä rakkaimpiimme: yhteinen aika kotosalla jne. on vähäistä ja tietysti muutenkin jonkinlaiset “maailman uhkat” koetaan suuremmiksi.”
Itse en toistaiseksi ole omaa Jaikuani kovin aktiivisesti hyödyntänyt, mutta en epäile, ettenkö esimerkiksi vuoden päästä olisi aktiivisempi: juuri nyt omat mobiiliviestintälaitteistoni eivät ole kovin kehittyneet, eikä Jaikun kontakteissani ole tärkeimpiä lähipiirini ihmisiä. Mutta kunhan tekniikka kehittyy, niin kenties löydän omat tapani Jaikunkin käyttöön. Ja esimerkiksi Mediapäivillä oli hauska seurata, kuinka muut porukasta viestivät Jaikun välityksellä.
Minä ja netti-identiteettini
Kati Uusi-Rauva nosti esiin myös netti-identiteetin: mitä meistä kenestäkin netistä löytyy.
Samaa asiaa sivusin viime perjantaina, kun esittelin kuluttajaekonomian tutkijaseminaarissa tutkimusaihettani eli blogeja. Jotenkin ihmisiä tuntuu hiukkasen joko hämmentävän tai huvittavan, että minulla on itse asiassa kaksi netti-identiteettiä: tämä Mari Koo, joka on asiallinen ja asiantuntevampi, ja sitten Marinadi, joka on hömpempi hymytyttö.
Perjantaina sain kommentin, että blogi-identiteettisihän ovat itse asiassa jonkinlaiset brändit. Kyllä, sitäkin nämä netti-identiteettini ovat.
En minä niitä mitenkään tietoisesti rakenna, mutta itselleni, ja ilmeisesti aika monille blogejani seuraavalle, rajanvetoni on kohtuullisen selkeä. Helppona esimerkkinä vaikka se, että Marinadi voi kirjoittaa tisseistään, mutta Mari Koo ei, vaan hän voisi pohtia Kulutusjuhlassa rintaliivien hankintaa.
Yritysblogeista taitaa kyllä olla enemmän huonoja kuin hyviä esimerkkejä.
Itse näen sen vähän samanlaisena ilmiönä kuin eduskuntavaalien aikaiset ehdokasblogit. Jostain on kuultu että netissä ja blogeissa on tulevaisuus, eikä perustaminen maksa mitään.
Sitten pykätään pystyyn blogi, innokkaasti postataan sinne oma puolueohjelma ja jos tulee kommentteja hyväksytään vaan ne kehuneet kavereiden kommentit. Tätä jatkuu lyhyen ajan ja sitten kyllästytään ja haukutaan nettiä turhaksi, ehkä jopa syytetään sitä epäonnistumisesta.
Yritykset eivät postaavat omat markkinointiosaston tekemät mainostekstit tai sitten toimitusjohtajan omat innostavat ajatukset.
Ei taida tulla mitään.
No, onneksi on hyviäkin yritysblogeja. Ja lisää tulee koko ajan. Kunhan yritykset alkavat tajuamaan blogimaailman vaatimat panostukset, alkaa tuloksiakin syntymään.
Joo, ainakaan Suomessa ei vielä hirveästi pääse kehumaan hyvillä yritysblogeilla. Ja varmasti on samaa kuin vaaliblogeissa, eikä kovin monen poliitikonkaan blogi mitenkään erityisen loistokas ole.
Mutta totta, hyviäkin yritysblogeja on jo olemassa. Eikä blogaaminen kaikille firmoille sovi, joten turha kaikkien on rynnätä sitä tekemään.