Hävikkipuhe johtaa kuluttajia ja päättäjiä harhaan

Tekstiä päivitetty lisäämällä graafit sekä kommentteja loppuun.

Vielä muutama vuosi sitten ajattelin, että on tärkeää puhua kuluttajille ja päättäjille ruokahävikistä. Enää en ajattele niin. Sen sijaan koen, että hävikistä puhutaan liikaa ja siitä kerrotaan tietoja, jotka johtavat meitä harhaan.

Kuluttajahävikkitoimilla ei ole juuri merkitystä ympäristövaikutusten vähentämiseen

“Ruokavalion ilmastovaikutukset ja rehevöittävä potentiaali ovat kokonaisuutenaan niin suuret, että kuluttajahävikin osuus vaikutuksesta jää niin pieneksi, ettei siihen kohdistuvilla toimilla ole juurikaan merkitystä ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämisessä.”

Näin kertoo vuonna 2019 julkaistu Ruokaminimi-hankkeen loppuraportti (s. 56). Sen mukaan hävikin osuus suomalaisten ruokavalion ilmastovaikutuksista on keskimäärin vain neljä prosenttia.

Ruokaminimin graafi ruokavalion ilmastovaikutuksista. Nykyisessä ruokavaliossa hävikin osuus on noin neljä prosenttia ilmastovaikutuksesta. Ruokavaliota  muuttamalla myös hävikin osuus hieman pienenisi, mutta merkityksellisintä on se, mitä syödään.

Kerrataan siis tuo viesti: kuluttajien ruokahävikkiin kohdistuvat toimet eivät erityisemmin vaikuta ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämiseen. Mutta eihän hävikistä näin viestitä. Edes ruokahävikkiä käsittelevät lehtijutut eivät tuo tätä esiin. Sen sijaan meille viestitään niin, että kuvittelemme olevamme suuria maailmanpelastajia, kun emme heitä kuivahtanutta leipää roskiin, vaan teemme siitä krutonkeja.

Viime vuonna olin WWF:llä töissä, ja siellä teetetyssä ruokaan liittyvässä kyselyssä moni vastaaja uskoi, että merkittävin teko ruokavalion ympäristövaikutusten kannalta on hävikin vähentäminen. Hävikkikampanjoiden viesti oli siis omaksuttu. Selvästi harvempi tiesi, että oikeasti merkityksellisintä on vähentää lihansyöntiä, kuten Ruokaminimin raporttikin osoitti. Tuoteryhmittäisessä vertailussa lihan osuus suomalaisten keskivertoruokavalion ilmastovaikutuksesta on 45 prosenttia, maitotuotteiden 20 prosenttia, eli nämä kaksi ovat yhteensä peräti 65 prosenttia.

Jo pelkästään yhden liha-aterian vaihtaminen esimerkiksi lähikalaan kerran viikossa pienentäisi keskivertosuomalaisen ruokavaliossa ilmastovaikutusta viisi prosenttia. Siis paljon enemmän kuin kuluttajahävikin puolittaminen. Hankkeen oleellinen lopputulos oli se, että ruokavalion ilmastovaikutusta voidaan vähentää 30–40 prosenttia ruokavaliota muuttamalla (eli etenkin vähentämällä liha- ja maitotuotteita) ja pitämällä huolta peltojen hiilivarastosta.

Hävikki on paljon kivempi aihe kuin lihan vähentäminen

Silti yritykset, järjestöt ja erilaiset kampanjat esittelevät jatkuvasti hävikkiviestejä sen sijaan, että lihan vähentämiseen puututtaisiin yhtä näkyvästi.

Tämä tietysti johtuu monista syistä. Tällaisia olen toistaiseksi keksinyt.

Ensinnäkin hävikkipuhe on helppoa. Se ei ärsytä ketään. Kaikki nyökyttelevät, että kyllä, tämä on tärkeää ja onhan se hyvä, että minimoidaan hävikki. Toista on silloin, kun yrität kertoa, että lihaa pitäisi vähentää. Aina joku ärsyyntyy. Hävikkikampanjoinnilla sen sijaan saa kivan sädekehän ja hävikin ympärille voi rakentaa hienoja mainoskampanjoita.

Toiseksi hävikkitoiminta on helppoa. Ei tarvitse puuttua suurempiin asioihin tai rakenteiden muuttamiseen, kuten ruuantuotanto- ja hintakysymyksiin, koulujen tarjoamaan ruokaan tai vähittäiskaupan valikoimaan. Sen kun vain surauttaa nahistuneen porkkanan sosekeittoon tai kaupassa punalaputetaan tuotteita. Selvästi vaivalloisempaa on yrittää muuttaa maailmaa sellaiseksi, että lihaa tuotettaisiin ja kulutettaisiin vähemmän.

Kolmanneksi hävikkipuolella liikkuu rahaa. EU:n tavoitteena on puolittaa ruokahävikki vuoteen 2030 mennessä, ja kaikenlaiset hävikkihankkeet ja -tutkimukset saavat mukavasti rahoitusta. Ja tämän myötä sitten eri kohderyhmille viestitään eri paikoissa, alakoululaisista vanhuksiin, että nyt hävikki kuriin ja maailma pelastuu. Yrityksetkin mieluusti laittavat mainoseurojaan hävikkitoimiensa mainostamiseen, saahan sillä mainetta vastuullisena toimijana.

Ruokajärjestelmämme on rikki, ja hävikki on sen yksi ilmentymä

Hävikki osoittaa , että ruokajärjestelmämme ei toimi. Meillä on varaa tuottaa ja valmistaa paljon ruokaa, joka jää syömättä. Se on hullua.

Ei meillä pitäisi olla hävikkikauppoja eikä kaupoista pitäisi jäädä elintarvikkeita poisheitettäväksi tai leipäjonoihin annettavaksi. Hävikin määrä kertoo siitä, että ruokaa ei tarvitse arvostaa. Hävikkikampanjoilla tämä tuskin muuttuu, eikä siitä pitäisi vierittää syytä kuluttajien niskoille, kun vika on systeemissä.

Minulle on sanottu, että hävikkiin huomion kiinnittämällä ihmiset ottavat ensimmäisen askeleen ja sitten kiinnostuvat ruuan ympäristövaikutuksista muutenkin. Epäilen tätä vahvasti. Kun ihminen luulee, että hän on tehnyt hävikkiä vähentämällä ison teon, niin miksi hän sitten viitsisi muuta enää tehdä? Eihän kierrätysintoilukaan ole johtanut siihen, että kulutus olisi vähentynyt, päinvastoin.

Hävikkiviestintä vakuuttaa isoilla luvuilla: pitäisikö lihankulutuksesta viestiä samalla tavalla?

Hävikkiviestinnässä käytetään tyypillisesti isoja lukuja. Yksi pitkään mediassa nähty, ja myös hävikkikampanjointiin keskittyvältä Saa syödä -sivuilta edelleen löytyvä, tieto on tämä:

“Suomessa kotitaloudet heittävät vuosittain roskiin yli sata miljoonaa kiloa ruokaa. Tämän määrän on arvioitu tuottavan yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin noin 100 000 keskivertohenkilöautoa.”

Viime keväänä heitin Twitteriin pohdinnan, että millaista henkilöautomäärää mahtaisi vastata suomalaisten lihansyönti. Syken Seppo Knuuttila totesi, että koko kotieläintalouden (liha ja maito) kasvihuonepäästöt ovat noin kaksinkertaiset verrattuna henkilöautoliikenteen n. 6 milj. CO2-ekv. tonnin päästöihin. Tästä päästiin laskelmaan, että lihan- ja maidontuotanto vastaisi yli 5,4 miljoonaa liikennekäytössä olevaa autoa. Eli lihan- ja maidontuotannon päästöt olisivat noin 54-kertaiset verrattuna kotitalouksien hävikkiin. Ja jälleen se lopputulos, että hyvin pienellä eläintuotannon vähennyksellä päästäisiin paljon isompiin päästövähennyksiin kuin hävikin puolittamisella.

(Pari huomiota: kyllä, autojen päästöt muuttuvat ja laskelma on ylipäätään hyvin karkea. Toinen huomio: Luken Juha-Matti Katajajuuri totesi Twitter-ketjussa tuon kyseisen henkilöautot ja hävikki -luvun olevan vanha arvio, joka pitäisi päivittää. Älkää siis käyttäkö sitä.)

Lisäys 12.9.
Katajajuuri huomautti nyt Twitterissä myös sen, että tässä vertailussa on mittakaavavirhe:
“Vertailujen CO2-ekv-määrittämisen taustalla eri pohjat, voi olla monia eroja mutta suurin tämä: toisessa taustalla elinkaarilaskenta, jossa maaperän hiilivarastojen muutokset ei mukana koska siihen ei tiedepohjaa vielä. Toisessa ne mukana (turvepellot suurin lähde).

Joten siis: älkää käyttäkö tätä autoesimerkkiä minkäänlaisena varmana tietona, odotellaan, josko joskus saadaan paremmat, vertailukelpoiset laskelmat.

Kuluttajahävikin vähentäminen on vaikeaa

Hävikkikampanjoinnin yksi ongelma on myös se, että kuluttajahävikin puolittaminenkin on vaikeaa. Suomalaiset kotitaloudet eivät heitä mitenkään valtavia määriä käyttökelpoista ruokaa roskiin, vaan lopulta varsin vähän.

Eniten kotitalouksissa ruokahävikkiä syntyy vihanneksista ja juureksista ja perunoista (23 %), toiseksi eniten hedelmistä ja marjoista (17 %) ja kolmanneksi eniten kahvista (14 %). Kasviperäiset tuotteet ovat hiilijalanjäljeltään yleensä alhaisia, joten myös hävikkiin päätyessään niiden vaikutus ilmastolle on pienempi kuin eläinperäisillä. Eli mitä kasviperäisempi ruokavalio, niin todennäköisesti sitä pienempi on myös hävikin ilmastovaikutus. Kahvilla on toki merkittävä vaikutus mm. luonnon monimuotoisuuteen, joten sen kaatamisesta viemäriin olisi syytä päästä eroon. Mutta edelleen: hyvinkin pienellä päivittäisellä kahvin juomisen vähentämisellä päästäisiin suurempiin vaikutuksiin kuin kuluttajien kahvihävikin poistamisella (kahvihävikin määrä 2,5 litraa vuodessa ja suomalainen juo neljä-viisi desiä kahvia päivässä).

Hävikkipuhetta sotkee myös se, että tilanne on Suomessa varsin toisenlainen kuin monessa muussa maassa. Monissa maissa hävikillä on selvästi tärkeämpi rooli, oli sitten kyseessä kuluttajien, kaupan tai ravintoloiden toiminta tai alkutuotannossa tapahtuva hävikki. Maailman hävikkiongelmat ovat siis laaja kysymys, mutta se pitäisi osata erottaa suomalaisesta kuluttajahävikistä.

Ajaako hävikkipuhe jotkut jopa syömään liikaa?

Yhdeksi hävikin osa-alueeksi on todettu metabolinen hävikki. Sanapari on monelle vieras, mutta se tarkoittaa sitä, että syömme enemmän kuin tarvitsemme (metabolisen hävikin on maininnut MMM:n blogissa Jaana Husu-Kallio). Ja kuten tiedetään, monet meistä syövät liikaa. Mutta aihe on vaikea ja arka. Ei ole missään mielessä mielekästä lisätä ylipainoisten ihmisten taakaksi sitä, että syömäsi ruokamäärä aiheuttaa ympäristölle ongelmia. Ylipainossakin on kyse tästä yhteiskunnastamme ja sen rakenteista. Myös metabolisen hävikin vähentämiseksi olisi muokattava esimerkiksi joukkoruokailua sen sijaan, että takerrutaan yksilövalintoihin.

Mutta olen miettinyt, että hävikkipuhe voi osaltaan nyt saada joitakin syömään yli tarpeen. Kun häpeä hävikistä kolkuttaa mielessä, niin ennemmin saatetaan mättää leivät tai pullat suuhun, vaikka ei olisi edes nälkä. Roskiin ei kehtaa heittää, koska kaikkialta on kerrottu, miten hävikki pitää minimoida. “Syö lautanen tyhjäksi” -ajattelu voi osaltaan edistää vääränlaisen ruokasuhteen syntymistä, koska emme silloin syö oman kylläisyytemme tunteen mukaisesti.

Hävikkikampanjat eivät kuitenkaan nosta tätä puolta esiin.

Hävikki vähemmälle, kasvipainotteinen ruokavalio vahvemmin esiin

Kun olen esittänyt kritiikkiä hävikkikampanjointiin, niin en tietenkään ole saanut silkkaa kiitosta. Moni ruokapuolella toimiva on enemmän tai vähemmän linkittynyt hävikinvähentämistoimiin (se edellä mainittu rahoituspuoli), joten luonnollisesti he pitävät kampanjoita tärkeänä. He myös korostavat, että kampanjoilla pyritään saamaan ihmiset arvostamaan ruokaa.

Mutta mielestäni nyt on iso vaara siitä, että kuluttajat ja päättäjät kuvittelevat hävikkitoimien merkityksen paljon suuremmaksi kuin se on. Esimerkiksi Marita Kettunen totesi pro gradussaan, että joissakin kunnissa kouluruokailun kehittämisessä hävikin vähentäminen voi olla paljon tärkeämpää kuin kasvisruuan edistäminen.

Kun kuluttajille ja päättäjille valkenee, että hävikin merkitys onkin vähäinen, voi olla edessä pettymys. Samalla saattaa heikentyä luottamus kaikkeen tietoon, jota ruuan ympäristövaikutuksista kerrotaan.

Lisäksi mieluusti näkisin, että etenkin yhteiskunnan resursseja ohjattaisiin toimiin, joilla on tutkitusti mahdollisuus vähentää ruokavalion ympäristövaikutuksia. Kun kerran Ruokaminimi selvästi toteaa, että kuluttajahävikkitoimilla ei juurikaan voida vaikuttaa ruokavalion ympäristövaikutusten vähentämiseen, niin miksi meille sitten koko ajan toitotetaan siitä hävikistä?

Eikö meille ennemmin pitäisi toitottaa kasvipainotteisesta, terveyshyötyjä tuottavasta ruokavaliosta? Siis sellaisesta, jossa lihan ja myös maitotuotteiden, erityisesti juuston, määrää olisi vähennetty (muistetaan, että myös juusto on ilmastolle suunnilleen yhtä haitallista kuin liha ja se sisältää niitä pahoja kovia rasvoja. Juustonsyöntikin on nimittäin kasvanut hurjasti 20 vuodessa).

Siksi en kaipaa enää lisää hävikkikampanjoita. Kaipaan sitä, että ruuan ympäristövaikutuksista kerättyä, tutkittua tietoa viestitään avoimesti ja niin, että kuluttajille syntyy oikea kuva vaikuttavista toimista.

Lisäksi tietysti kaipaan isoa muutosta koko ruokajärjestelmään. Se vaatii paljon enemmän kuin kuluttajakampanjointia.

Lisäyksiä somessa saamien kommenttieni (kiitos niistä!) jatkoksi 8. syyskuuta:

– Tarkennettakoon, etten vastusta kuluttajahävikistä puhumista, saati hävikin minimoimista. Se on kaikin tavoin järkevää. Mutta nyt ihmisillä on väärä luulo siitä, miten paljon kuluttajahävikki vaikuttaa ympäristöön.
– Metaboliseen hävikkiin voi ajatella kuuluvan myös sen, että monet suomalaiset syövät liikaa proteiinia. Ylimääräinen proteiini muuttuu typeksi, joka poistuu virtsan mukana. Osa typestä päätyy rehevöittämään vesistöjä. Hiilihydraatteja monet taas syövät liian vähän.
– Tämä teksti käsittelee kuluttajahävikkiä eli kotitalouksissa tapahtuvaa hävikkiä. Hävikkiä syntyy tietysti muuallakin eli ravintoloissa, kaupoissa, elintarviketeollisuudessa ja maataloudessa.
– Twitterissä eräs henkilö kommentoi, että hän on jättänyt kasviksia ostamatta, kun pelkää niistä jäävän hävikkiä. On nurinkurista, että häpeä hävikistä saa vähentämään kasvisten ja hedelmien syömistä.

Lisäys 2. (9.9.)

Mitä hävikkiviestintä kuluttajille sitten voisi olla ympäristövaikutusten kannalta? Ehkä jotakin tällaista:

Hävikkikampanjoiden pitäisi selvästi näkyvämmin tuoda esiin, että
a) kasvipohjaisella ruualla on eläinperäistä paljon pienempi ympäristövaikutus
b) joka tarkoittaa myös sitä, että jos kasviperäistä jää hävikkiin, niin silloinkin vaikutus on pienempi
c) monet kasviperäiset tuotteet säilyvät paljon paremmin kuin eläinperäiset (maito vs. kaurajuoma, lihasuikale vs. tofu jne)
d) suomalaiset saavat liikaa proteiinia ja syövät liikaa mm. lihaa, joka osaltaan on ns. metabolista hävikkiä eli ruoka kuormittaa paitsi ympäristöä, myös terveyttämme.

Kuva Filmbetrachter Pixabaystä

Antibioottiresistenssinkin taustalla on halvan lihan runsas tuotanto

Antibioottiresistenssi (bakteeri kykenee vastustamaan antibioottia eli tulee sille resistentiksi, jolloin kyseistä antibioottia ei voi enää käyttää tämän bakteerin aiheuttamien infektioiden hoidossa) on viime vuosina aina välillä saanut näkyvyyttä. Silti tuntuu, ettei sen taustoja ja merkitystä vielä silti oikein ymmärretä. Niinpä tartuin innolla infektiosairauksien dosentin ja apulaisylilääkäri Reetta Huttusen ja toimittajan ja tietokirjailijan Salla Nazarenkon kirjaan Miten käy ihmisen ilman antibiootteja (Into 2021).

Kirja olikin oikein hyvä perusteos. Se kertoo, miksi ja miten antibiootteja on kehitetty, mihin niitä käytetään, mitkä ovat antibioottiresistenssin vaikutukset, mikä on esimerkiksi MRSA ja mitä tarvittaisiin siihen, etteivät antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit lisääntyisi.

“Antibioottiresistenssin syntyyn vaikuttavat tekijät eivät ole yksinkertaisia eikä niihin löydy yksinkertaista ratkaisua. Kyse on ihmislääkinnan lisäksi eläinten kasvattamisesta, maatalouden tarpeista, kalataloudesta ja maanviljelyksestä yhdistettynä pienen ja keskisuuren tulotason maiden väestönkasvuun ja lopulta maailmantalouteen. Ongelman ratkaisutkaan eivät ole yksinkertaisia.”

Maailman antibioottimyynnistä yli 70 prosenttia suuntautuu edelleen eläinten kasvatukseen (toki antibioottien käytön tilastointikin on monissa maissa vielä heikkoa). Koska lihan- ja kalantuotanto kasvaa, kasvaa valitettavasti myös antibioottien käyttö. Kirjoittajat toteavatkin, että “Ruoantarpeeseen liittyviin ilmiöihin vaikuttaminen tulee olemaan tärkein ja vaikein osuus mailmanlaajuisessa antibioottiresistenssin ehkäisyssä”.

Myös vesissä tapahtuvaan eläintuotantoon pitää kiinnittää huomiota

Usein eläintuotannon antibioottien käytöstä puhuttaessa keskitytään nautoihin, sikoihin ja siipikarjaan, mutta kirja nosta erinomaisesti esiin vedessä tapahtuvan tuotannon riskit. Kun vedet lämpenevät ilmastokriisin myötä, ennakoidaan kalojen tartuntatautien kasvavan. Teollisemman kalantuotannon kasvu lisää myös antibioottien käyttöä. “Lisäksi vesistöjen roolia antibiooteille vastustuskykyisten bakteereiden hautomoina lisäävät myös sairaaloiden, maatilojen ja muiden laitosten jätevesipäästöt”, kirjassa todetaan.

Kasvatetun kalan syömisen lisääminen voisi siis aiheuttaa merkittäviä ongelmia, vaikka kalankasvatuksella voitaisiinkin ehkä tuottaa joillain mittareilla tehokkaasti eläinproteiinia.

On siis selvää, että kasvipainotteinen ruokavalio on järkiteko myös antibioottiresistenssin kannalta. Kirja kertoo tutut jutut siitä, miten Suomessa eläintuotannossa antibioottien käyttö ei ole samanlaista kuin monessa muussa maassa, mutta samalla tuodaan esiin, että eläintuotanto on erittäin ratkaiseva tekijä antibioottiresistenssissa. Globaalisti esimerkiksi sikojen ja kanojen antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit ovat huomattavasssa kasvussa. Lisäksi uhkaavista tartuntataudeista valtaosa on lähtöisin eläimistä. Kirjassa todetaan, ettei Suomi ole umpiosaareke, vaan esimerkiksi resistenssia kantavat, uudentyyppiset bakteerit voivat levitä tänne yllättäviäkin reittejä pitkin.

Eläintuotannon antibioottien käytöstä olisin kaivannut lisää tietoa

Olisin mielelläni lukenut vielä enemmän siitä, miten antibiootteja käytetään eläimille ja kuinka paljon. Esimerkiksi Twitterissä Matti Saarni on useampaan kertaan kysellyt ja tuonut esiin tietoja suhteellisen runsaasta lääkityksen käytöstä, mutta hän ei ole saanut vastauksia tai ne ovat olleet ympäripyöreitä. Tuntuu siis siltä, ettei Suomessakaan antibioottien käyttö eläintuotannossa ole ihan niin selkeää ja ongelmatonta kuin yleensä kerrotaan, ja antibioottien käyttö on osalle eläimille yleistä (esim. “välikasvattamojen vasikoista 66 % lääkittiin vähintään kerran”, kertoo Tiina Kauppinen Helsingin yliopiston tutkimuksesta). Aiheesta on kuitenkin vaikea saada tietoa, joten olisi ollut hienoa, jos tätä puolta olisi kaiveltu kirjassa enemmän.

Kirjan pääpaino on kuitenkin ihmisten antibioottikäytössä, ja paljon sivuja saa esimerkiksi MRSA, jota tekstin myötä ymmärrän ihan uudella tavalla. Minulle täysin uusi juttu olivat fraagit, viruksia tappavat bakteerit, joista toivotaan yhtä apukeinoa selättämään taistelua antibioottiresistenssiä vastaan.

Kasvipohjainen ruokavalio vähentää antibioottiresistenssin riskiä

Kirjan lopussa on luku Mitä jokainen voi tehdä? “Antibioottiresistenssin torjunta tarkentuu mikrotasolla ihmiseen ja hänen valintoihinsa”, kirjoittajat aloittavat luvun. Ajattelin, että kohta tulee selkeä kehotus lihansyönnin vähentämiseen. Tätä ei kuitenkaan ollut, vaan lyhyt luku keskittyi mm. antibioottien käyttöön lääkärin ohjeiden mukaan, käyttämättömien lääkkeiden oikeoppiseen hävittämiseen, hygieniaan ja tippurin ehkäisyyn kondomeilla.

Mielestäni olisi ollut paikallaan nostaa teoissa esiin ruokavalinnat. Vai oliko oletuksena, että lukija hoksaa sen vaikutukset joka tapauksessa? Samalla tavalla kirja kertoi matkailun tuomia ongelmia antibioottiresistenssiin, mutta suoraa kehotusta matkailun vähentämiseen erityisesti riskialueille en muistaakseni kirjasta löytänyt. Minulle tämä viesti oli toki selvä ja vahvistaa käsitykstäni siitä, miten tärkeää globaalin eläintuotannon vähentäminen on sekä ympäristölle että ihmisterveydelle. Eikä kirja myöskään todellakaan lisää intoa lähteä matkailemaan kovin kauas Suomesta.

Huttunen & Nazarenko: Miten käy ihmisen ilman antibiootteja? (Into 2021)

WWF-työt päättyvät, tietokirjahommat alkavat

Kesä ja uudet tuulet: työni WWF:llä ruoka-teemojen parissa päättyy. WWF-aika oli innostavaa ja opettavaa, ja sain paljon uutta näkemystä niin ruokaan kuin projektihommiin.

Nyt siirryn tekemään seuraavaa tietokirjaani. Olen saanut kirjaa varten apurahaa sekä Suomen tietokirjailijoilta että Taikelta (kirjastoapuraha), ja näiden turvin voin keskittyä pääsääntöisesti kirjoittamiseen puolen vuoden ajan.

Kirjan aiheena on kasvin- ja eläinjalostus ruuantuotannon näkökulmasta. En juurikaan tiedä jalostuksesta, joten pääsen oppimaan paljon uutta ja tutustumaan tämän alan tutkijoihin ja asiantuntijoihin. Kirja ilmestyy ensi keväänä.

Kirjan lisäksi teen hieman kirjoitus- ja puhumishommia. Olen siis käytettävissä erityisesti ruokaan ja vastuullisuuteen liittyvissä aiheissa esimerkiksi asiantuntijana, ideoijana tai sisällöntuottajana.

Takana on tietysti koronan sävyttämä etätyövuosi. Samalla se on ollut vuosi, jona olen käynyt stand up- ja chick lit -kurssit (sopivatpa ne sanoinakin hienosti yhteen!). Kurssit ovat olleet hyvää vapaa-ajan vastapainoa asiakirjoittamiselle ja maailman murheille. Vuoden aikana olen ensimmäistä kertaa naputellut romaanikäsikirjoitusta ja harjoitellut stand up -läppien tekemistä. Ehkä niistäkin vielä jotain kivaa kehittyy, saa nähdä.

Työarjen muutos on innostavaa, mutta toki myös aina vähän pelottavaa. Minullahan ei ole tietoa siitä, mitä ensi vuonna teen, joten epävarmuuden kanssa on osattava elää ja toivottava, että jotain kiinnostavaa versoaa.

Mutta ennen ensi vuotta on kesä, syksy ja kirjoittaminen. Toivottavasti elämään kuuluu myös paljon naurua. Ja vähemmän koronaa ja sen tuomia vaikutuksia.

”Pitäisikö julkisin varoin tuetun ruokailun olla nykyistä terveellisempää ja ympäristöystävällisempää?”

Helmikuussa Yle oli tehnyt kyselyn, jossa yksi kysymys oli ”Pitäisikö julkisin varoin tuetussa ruokailussa (esimerkiksi koulut ja sairaalat) painottaa kasvisruokaa nykyistä enemmän?”

Suunnilleen yhtä moni oli ajatusta vastaan ja sen puolella. Nuorimmasta vastaajajoukosta, 18–24-vuotiaista, kuitenkin suuri osa eli 67 prosenttia koki, että näin pitäisi tehdä.

Mutta entä jos kysymys olisi:
”Pitäisikö julkisin varoin tuetun ruokailun olla nykyistä terveellisempää ja ympäristöystävällisempää?”

Kuinka monen mielestä tämä olisi huono ajatus?

Kun kunnallisvaalit lähestyvät, tämä on hyvä kysymys esitettäväksi myös puolueille ja ehdokkaille. Kasvipainotteisuutta kasvattamalla voitaisiin parantaa ravitsemuksen laatua ja samalla pienentää ruokavalion vaikutuksia ilmastoon ja luonnon monimuotoisuuteen. Liha ei myöskään ole tae maukkaalle tai edulliselle ruualle.

Ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm kommentoi Hesarin jutussa 2. helmikuuta, ettei lasten ja nuorten kehitykselle olisi millään tavalla huono asia, vaikka koulun ateriat olisivat joka päivä nykyisen kaltaista kasvisruokaa. Päinvastoin.

“Se parantaisi lasten ravitsemusta ottaen huomioon, että kouluruoan päälle tulevat kotona syötävät ateriat. Syömällä koulussa kasvisruokaa lapset saisivat nykyistä enemmän esimerkiksi kuitua, jota moni suomalainen saa liian vähän”, hän sanoo.
Yksittäisten kasvis- ja liharuokien välinen energiamäärän ero ei ole Fogelholmin mielestä olennaista kokonaisuuden kannalta. Tärkeämpää on pitkän aikavälin keskiarvon ero.

Silti kasvipainotteisuuden lisäämistä vastustetaan tiettyjen tahojen ja henkilöiden puolelta. Lihansyönnin vähentämistarve nähdään Ylen jutun mukaan ”ideologisena tuputuksena”. Twitterissä SYKEn Seppo Knuuttila totesikin (siis ironisesti), että “Lihansyönnistä kiinnipitäminen sen sijaan on täysin ideologiavapaata”.

Kieltämättä on kiinnostavaa, että kasvipainotteisuuden edistäminen on monien mielestä “ideologista”. Vaatimus lihasta osana jokapäiväistä syömistä sen sijaan ei ole. Tieteellisiä, sekä ravitsemukseen että ympäristöön, liittyviä perusteita lihansyönnin vähentämiseen ei jostain syystä haluta kaikkialla uskoa.

Mitä halusin sanoa ruuasta Riku Rantalan ilmasto-ohjelmassa?

Tänään 30. marraskuuta Neloselta lähetetään Riku Rantala & Sata kysymystä ilmastosta -ohjelman ruokajakso. Olin siinä mukana fiksujen ja mukavien Saara Kankaanrinnan (Baltic Sea Action Group) ja Juha-Matti Katajajuuren (Luke) kanssa.

Mutta koska viestintä on tunnetusti vaikeaa, niin varmasti osittain höpöttelin tarpeettomia ja samalla unohdin sanoa jotain oleellista. Siksi siis blogimuodossa tiivistys siitä, mitä haluan ruokavalinnoista viestiä.

  1. Oleellisinta ilmaston ja myös luonnon monimuotoisuuden kannalta on, että keskivertosuomalainen vähentää eläinperäisten tuotteiden käyttöä. Tämä tarkoittaa erityisesti lihaa, sillä lihatuotteet muodostavat 45 prosenttia ilmastopäästöistä (Ruokamimini 2019). Suurimman ilmastovaikutuksen aiheuttaa naudanliha, mutta myös muusta lihankulutuksesta suomalaisten on syytä vähentää: possua ja broileria käytetään enemmän kuin nautaa. Moni syö liikaa etenkin punaista lihaa myös terveytensä kannalta.
  2. Myös maitotuotteilla on merkittävä rooli, sillä niiden osuus ruokavalion ilmastopäästöistä on 20 prosenttia. Erityisesti ns. kovilla juustoilla on korkea hiilijalanjälki. Suomalaiset syövät juustoa tällä hetkellä noin 25 kiloa vuodessa ja kasvu on ollut selvää parin viimeisen vuosikymmenen aikana: vuonna 2000 juustoa kulutettiin 16,5 kiloa. Lihaa ei siis pidä vaihtaa juustoon, vaan kasvipohjaisiin tuotteisiin tai vastuulliseen kalaan (villit lähikalat, kuten silakat ja särkikalat, tosi jees!).
  3. Ruokavalioratkaisuissa kyse on siis ennen kaikkea proteiinista. Finravinto-tutkimuksen mukaan noin 20 prosenttia suomalaisista sai proteiinia yli tarpeen. Proteiinin puutetta saattaa olla lähinnä vanhuksilla. Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi lihan ja maitotuotteet minimoineen kannattaisi uhrata ajatuksia sille, miten koostaa ruokavalionsa proteiinit, mutta se kyllä onnistuu. Sen sijaan hiilihydraatteja ja kuitua saa liian vähän 70 prosenttia.
  4. Toisin kuin usein ajatellaan, myös vilja on suomalaisille yksi proteiinilähde. Palkokasvien ja viljojen lisääminen ruokavalioon paitsi lisäisi ympäristöystävällisyyttä, myös parantaisi keskivertosuomalaisen ravitsemuksen laatua.
  5. Ylipäätään ratkaisevaa on kokonaisruokavalio. Kun puhutaan yksittäisten tuotteiden vertailusta, tyyliin pasta vs. peruna tai tuontitomaatti vs. kotimainen tomaatti, pitäisi mielestäni aina muistuttaa kasvipainotteisuuden merkityksestä kokonaisuuden kannalta. Sillä on paljon enemmän väliä, mitä tomaatin, perunan tai pastan ohella syö: lihapihvin vai soijanakin?
  6. Pakkauksilla ja kuljetuksilla on kotien ruokavalinnoissa suhteellisen pieni merkitys. Pakkauksen merkitys elintarvikkeen ilmastopäästöihin on yleensä noin 0,5 – 2 prosenttia (poikkeuksena juomat). Kuljetusten osuus on noin viisi prosenttia. Alkutuotanto aiheuttaa ilmastopäästöistä noin 60 prosenttia. Säilytys, prosessit ja kauppa muodostavat yhdessä loput noin 30 prosenttia.
  7. Hävikistä puhutaan paljon. Kotitalouksien hävikin osuus ruokavalion ilmastopäästöistä on kuitenkin vain neljä prosenttia (Ruokaminimi 2019). Eli vaikka kotitaloudet puolittaisivat ruokahävikin, ilmastovaikutus olisi vain kaksi prosenttia. Suurempaan vaikutukseen päästään jo esimerkiksi vaihtamalla yksi liha-ateria viikossa silakkaan, särkeen tai palkokasveihin. Hävikillä toki on silti merkitystä ja se kannattaa minimoida, mutta sen merkitystä ei pitäisi liioitella. Paljon tärkeämpää on ruokavalion kasvipainotteisuus. Globaalilla tasolla hävikki on kuitenkin erilainen kysymys. (Kahvihävikistä tosin olen paasannut, sillä kahvi on yksi suomalaisen kulutuksen ongelmatuotteista viljelyn monimuotoisuusvaikutusten vuoksi.)
  8. Ilmastovaikutus on tietysti vain yksi osa ruokavalion vastuullisuudessa. Usein se kuitenkin kulkee käsikädessä myös monimuotoisuusvaikutusten kanssa. Ympäristönäkökulmia ovat myös veden käyttö tai rehevöitymisvaikutukset.
  9. Tietysti myös esimerkiksi eettiset kysymykset, kuten työntekijöiden asema ruokaketjussa ja eläinten hyvinvointi, tuovat omaa lisävaikutustaan. Tässä ohjelmassa näkökulma oli kuitenkin ilmastovaikutuksissa. Eettisissä kysymyksissä olisi paljon pohdittavaa.
  10. Suomalaisesta eläintuotannosta keskusteltaessa päädytään yleensä puhumaan naudoista. Onhan nurmi yleisin pellonkäyttötapa (noin kolmannen viljelypinta-alasta, ja huom, nurmi on eria asia kuin laidun). Karjatalous puhuukin mielellään nurmen viljelyn eduista, mutta yleensä ei mainitse, että lypsylehmiemme ravinnosta iso osa on myös viljaa. Lehmät syövät selvästi enemmän viljakiloja kuin muut tuotantoeläimet (tai me ihmiset, elintarvikekäyttöön menee noin 12 % viljasadosta, päälle tulee toki ohran mallaskäyttö). Lehmien ravitsemukseen käytetään myös mm. runsaasti tuontirapsia, ja perustuotannossa käytetään vasikkarehuissa myös kookos- ja palmurasvoja. Naudoilla voisi kuitenkin olla suurempi rooli monimuotoisuuden ylläpitäjinä luonnonlaitumilla. Tähän tarvittaisiin kuitenkin vain pieni osa nykyisestä nautakarjasta. Broilereista ja sioista ei ole laidunnushyötyä.
    (Lisää nautanäkemyksiä WWF:n sivuilla olevista teksteistäni: väitteitä nautakarjatuonnosta sekä näkökulmateksti laidunnukseen.)
  11. Nurmea käytetään toistaiseksi vain naudanrehuksi. Sen käyttöä yksimahaisten eli esimerkiksi sikojen rehuksi on kuitenkin jo tutkittu Suomessa. Jos nurmea voidaan hyödyntää sioille, niin kyllä siitä ihmisillekin voitaisiin tuottaa ravintoa.
  12. Ja taas: toki oleellista on lihantuotannon vähentäminen, jotta lihantuotannosta vapautuu peltopinta-alaa ja voidaan tuottaa ruokaa globaalisti kasvavalle väestölle muuttuvien viljelyolosuhteiden maailmassa (globaali ruokaturva!). Eläintuotantoon käytetään valtaosa maailman viljelypinta-alasta: tutkimuksen mukaan liha, maitotuotteet, kananmunat ja vesiviljely käyttävät 83 prosenttia maapinta-alasta, mutta ne tuottavat vain 37 prosenttia proteiinista ja 18 prosenttia kaloreista. Myös Suomessa eläintuotannon vähennys vapauttaisi peltopinta-alaa, jonka ansiosta voitaisiin mm. ehkä paremmin miettiä, mitä tehdä maataloutemme yhdelle merkittävälle ilmasto-ongelmalle, turvepelloille. Niiden osuus on vain kymmenisen prosenttia peltopinta-alasta, mutta niiden osuus kaikista maatalouden päästöistä on 50 prosenttia. Tämä tarkoittaisi myös suomalaisen kulutuksen ympäristövaikutusten vähenemistä globaalisti: eläintuotantoketjuumme tulee erilaisia raaka-aineita eri puolilta maailmaa.
  13. Tällä hetkellä on tietysti hyvä muistaa se, että globaalilla tasolla nykyinen lihantuotanto on merkittävä tekijä pandemioiden lisääjänä.
  14. Myös hintakysymys on yksi tekijä. Liha, maito ja juusto ovat liian halpoja suhteessa siihen, millaisia ekologisia ja eettisiä vaikutuksia niiden tuotannolla on. Poliittisen päätöksenteon pitäisi vaikuttaa tähän hinnanmuodostukseen, ja tämä taas kytkeytyy maataloustukiin, verotukseen jne.

Siinä nyt muutama näkökulma. Keskustelu jatkuu ja tieto kasvaa, mutta omalla lautasellaan muutoksen voi aloittaa heti. Lihasta tai juustosta ei tarvitse luopua kokonaan, eikä edes punaviinistä, mutta valitaan arkeen enemmän palkokasveja ja viljatuotteita sekä erilaisia kasviksia, marjoja ja hedelmiä.

Koronakriisi lisää myös elintarvikepetosten riskiä

Kaikki ovat varmasti kuulleet siitä, miten villejä suojamaskimarkkinat ovat tällä hetkellä, ja ostajan on vaikea tietää, saako hän sitä, mitä luvattiin. Europol on varoittanut myös monista muista, pandemian vuoksi lisääntyvistä tuoteväärennöksistä.

Kaikenlaiset kriisit lisäävät elintarvikepetosten riskiä. Korona on vaikuttanut esimerkiksi tiettyjen tuotteiden kysyntään, ja jos kysyntä kasvaa yhtäkkisesti, kasvaa myös väärennösriski.

Näin on käynyt nyt esimerkiksi tietyille mausteille. Inkivääristä, valkosipulista ja kurkumasta on monessa maassa levinnyt huhu (joita esim. WHO on joutunut suitsimaan), että ne voisivat auttaa koronaa vastaan. Hollantilaissivustolla kerrotaan, että teollisuuden lähteiden mukaan näiden tuotteiden kysyntä olisi koronan vuoksi kasvanut 300 prosenttia.

Venäjältä on uutisoitu, että valkosipulin ja inkiväärin kysyntä on nyt ollut yli kaksinkertaista verrattuna samaan aikaan viime vuonna. Kysyntää ei ole hillinnyt edes tuotteiden kohonnut hinta.

Kurkuma on jo koronaa ennen kuulunut mausteisiin, jota on väärennetty. Voisi olettaa, että kurkumajauheväärennökset eivät siis ainakaan vähene, kun kysyntä raaka-aineelle on nyt niin suurta.

Myös silloin, jos jonkun tuotteen tuotanto tai jakelu häiriintyy, avautuu mahdollisuuksia huijauksiin. Intiassa kalastus on pysähtynyt koronan vuoksi, ja tämän myötä markkinoille on tullut vanhentunutta tonnikalaa ja katkarapuja.

Vaikka koronatilanne ei vielä ole merkittävästi vaikeuttanut tuotteiden saatavuutta Suomessa, voi olla, että jos kriisi pitkittyy, pitkien elintarvikeketjujen lenkit hajoilevat ja muuttuvat. Jos jotain raaka-ainetta joudutaan ostamaan uuden kanavan kautta ja pikaisesti, kasvaa riski huijauksesta.

Globaalin ruokaturvan kannalta nyt tietysti on syytä kiinnittää huomiota siihen, että akuutista ruokapulasta kärsivien määrä voi koronaviruksen takia lähes kaksinkertaistua 265 miljoonaan. Näissä maissa myös elintarvikepetokset aiheuttavat merkittäviä ongelmia: hädässä ostetaan sitä, mitä saadaan, ja tällöin ala-arvoisista tuotteista voidaan maksaa kovakin hinta.

*Kiinnostuitko ruokaväärennöksistä? Tutustu kirjaani ja tilaa se esimerkiksi Innon nettikaupasta!*

Muoviriisiä ei ole löydetty, mutta huhu elää sitkeästi

Kun noin vuosi sitten aloin toden teolla kirjoittaa ruokaväärennöskirjaa, niin yhtenä elintarvikkeena välkkyi mielessäni riisi. Olihan Hesarikin vuoden 2016 lopullu uutisoinut nigerialaisesta muoviriisistä, joten halusin tietää, miten yleistä moinen mahtaa olla.

Kun googlasin “plastic rice”, sain esiin videoita ja juttuja, joissa esitettiin väitteitä muoviriisistä. Mutta samalla nousi luettavaksi useampi juttu, joissa kerrottiin muoviriisin olevan sitkeästi elävä huhupuhe.

Myös Hesarin uutisoimasta “muoviriisistä” oli hyvin nopeasti havaittu, että siinä ei ollut muovia. Sen sijaan se oli laadullisesti erittäin heikkoa riisiä, joten ei sitä olisi pitänyt myydä elintarvikkeeksi. Hesarin juttuun tätä päivitystä ei ole tehty.

Riisistä on etsitty muovia myös Suomessa

Kysyin aiheesta Suomen viranomaisilta lisää. Esimerkiksi EFSA oli vuonna 2015 arvioinut muoviriisin mahdolliseksi uhaksi, ja muoviriisikohujen ollessa suurimmillaan eri EU-maissa oli tutkittu riisieriä muovia etsien. Näin oli tehty myös Suomessa.

Sain Ruokaviraston asiantuntijalta vinkin riisiwebinaarista, jonka veti elintarvikepetosten brittiläinen merkittävä asiantuntija ja tutkija. Hän kertoi webinaarissa, että muoviriisiä on etsitty paljon, mutta sitä ei ole havaittu. Hän totesi, että useimmiten kyse on heikkolaatuisesta riisistä, jota on käsittelyillä yritetty esimerkiksi valkaista ja sen jälkeen käsitellä parafiinilla. Ulkoasu voi näyttää muovimaiselta.

Muovin lisääminen riisiväärennöksiin ei olisi edes taloudellisesti järkevää, sillä muovi maksaa enemmän kuin riisi. Näin putoaa pohja oleellisesta petoksiin kannustavalta toiminnalta: miksi väärentää, jos se vie enemmän rahaa kuin tuo?

Riisin todelliset ongelmat jäävät helposti muoviriisin varjoon

Muoviriisihuhut silti elävät edelleen myös Suomessa. Nyt tammikuun alkupuolella Maaseudun Tulevaisuudessa muoviriisi oli nostettu ruokaväärennöksiä käsittelevän jutun otsikkoon asti. Jutussa kerrottiin, että EU:ssa olisi ollut lokakuussa muoviriisiepäily. Kaivoin esiin EU-komission lokakuun elintarvikepetosraportin, joista kävi ilmi, että epäily ei tälläkään kertaa ollut muoviriisiä.

Viestin aiheesta toimitukseen, ja juttuun tehtiin asiallinen oikaisu.

Riisiä toki väärennetään ilman muovia. Ikävää on se, että riisi on monille ihmisille erittäin tärkeä peruselintarvike. Jos heille myydään laadultaan surkeaa riisiä, jota väitetään normaaliksi, aiheutuu väärennöksestä ongelmia myös ravitsemuksellisesti.

Sen rinnalla on varsin pientä, jos minun basmatiriisini ei ehkä olekaan aina sataprosenttisesti basmatiriisiä.

Voi tietysti olla, että muovilla höystettyä riisiä vielä joskus löytyy. Mutta toistaiseksi näyttää siltä, että muoviriisiväitteisiin kannattaa suhtautua suurella varauksella.

Liikaa arseenia ja fluoridia teekupposissani?

Arseeni on raskasmetalli, josta on haittaa terveydelle ja jota saamme kehoomme ruokien ja juomien kautta. Tuoreessa Ympäristö ja terveys -lehdessä (8/2019, 54 – 59) on erikoistutkija, professori Kirsti Loukola-Ruskeeniemen kiinnostava artikkeli arseeniriskeistä. Erityisesti teehen liittyvät tiedot varmasti koskettavat monia teen ystäviä.

Loukola-Ruskeeniemi työskentelee Geologian tutkimuskeskuksessa, jossa on analysoitu pääkaupunkiseudun juomaveteen haudutettua teetä. Näistä ei löytynyt liikaa arseenia, mutta kylläkin muita haitallisia aineita. Esimerkiksi marketin minttuteestä tehdyssä haudukkeessa oli suositusarvoja enemmän nitraattia.

Lisäksi jutussa kerrotaan Vantaalla tehdystä selvityksestä teen kasvinsuojeluainejäämistä, fluoridipitoisuuksista ja lisätyn sokeri määrästä. Projektissa analysoitiin 18 näytettä, joista kymmenen kohdalla jo kahden desilitran juominen päivässä aiheuttaisi Euroopan elintarviketurvallisuusvirasto EFSA:n asettaman siedettävän fluoridisaannin rajan ylittymisen.

61 prosentissa näytteistä oli jäämiä kasvinsuojeluaineista, mutta pitoisuudet eivät ylittäneet sallittuja enimmäispitoisuuksia. Yhdessä näytteessä saattoi olla jäämiä 1 – 5 eri kasvinsuojeluaineesta, ja osa jäämistä oli peräisin EU:ssa kielletyistä aineista.

Älä hauduta teetä kiehuvassa vedessä

Luokola-Ruskeeniemen mukaan teetä kannattaisi hauduttaa esimerkiksi 70-asteisessa vedessä, koska kiehuva vesi irrottaa enemmän haitallisia aineita. Myös teelehtien tai teepussin huuhtelu kiehuvalla vedellä vähentää jäämiä, joten tämä voi olla hyvä idea, jos juo teetä enemmän kuin kupillisen päivässä.

Vihreässä teessä on pääaiallisesti vähemmän haitta-aineita. Loukola-Ruskeeniemi nostaa esiin erityisesti japanilaisen luomuteen. Toki tällöin on oltava varma siitä, että tee on todellakin peräisin sieltä, mistä väitetään, ja että se on luomua. Tee on yksi paljon väärennettyjä elintarvikkeita, ja luomua väärennetään myös paljon.

Maaseudun Tulevaisuuden jutun (vain tilaajille) mukaan tänä vuonna Ruokavirastolta on tulossa uusi arviointi liittyen aikuisten altistumiseen raskasmetalleille. Sen myötä saattavat muuttua myös suositukset siitä, miten paljon erityisesti lisääntymisikäiset naiset voivat nauttia ns. riskituotteita.

Mutta kannattaa tietysti muistaa, että raskasmetallijäämät ovat onneksi lopulta pieni terveysriski. Meidät sairastuttaa ennen kaikkea huono ravitsemus: liikaa suolaa, liikaa kovaa rasvaa, liian vähän kasviksia ja hedelmiä. Ruuan kemikaalien aiheuttama riski on Suomessa erittäin pieni verrattuna huonoon ravitsemukseen.

Meille riskit minimaalisia verrattuna teeviljelmien työntekijöihin

Lisäksi kannattaa muistaa sekin, että esimerkiksi torjunta-aineiden haitat koskettavat paljon vakavammin teepelloilla työskenteleviä kuin meitä. Torjunta-aineiden laajamittainen käyttö aiheuttaa runsaasti ongelmia sekä ympäristölle että heille, jotka työskennellessään altistuvat päivittäin suurille määrille aineita. Heille ei useinkaan ole anneta riittävää koulutusta aineiden käyttöön eikä myöskään asianmukaisia suojavarusteita.

Loukola-Ruskeeniemi toteaa, että esimerkiksi Bangladeshissa teenpoimijat kuuluvat yhteiskunnan alimpiin luokkiin, eikä teefarmeilla ole järjestetty esimerkiksi pesumahdollisuuksia tai toimivia käymälöitä.

Chai on talvella omaa suosikkiteetäni

Syötkö väärennettyä ruokaa? -kirja on nyt julkaistu

Tadaa, uusi kirja painosta ulos! Sain Syötkö väärennettyä ruokaa? -kirjan näppeihini juuri ennen joulua, ja loppiaisen jälkeen sitä pitäisi löytää myös kirjakaupoista. Teosta voi myös tilata Innon nettikaupasta tai varata kirjastosta.

Tiesithän, että me kirjailijat saamme Sanaston kautta lainauskorvausta, joka tällä hetkellä tietokirjailijalle 26 senttiä/laina? Kirjastojen välitykselle ohjautuu siis tuloja kirjoittajille. Tietysti myös kirjastojen tekemät hankinnat osaltaan lisäävät kirjailijoiden pottia.

Itse olen kirjastojen ja erityisesti pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-järjestelmän suurkuluttaja, joten siksi mieluusti nostan esiin myös lainausmahdollisuutta.

Nyt siis jännään, millaisen vastaanoton kirja ja elintarvikepetokset saavat.

Kirjan sisällys:
1. Ruokaväärennösten resepteissä riittää vaihtoehtoja
2. Ruokaväärennösten pitkä historia
3. Hevosenlihaskandaali herätti Euroopassa
4. Lihatuotteissa ja kananmunissa tarjoillaan laaja väärennöskattaus
5. Laiton kalastus tuottaa väärennöksiä
6. Oliiviöljy on liemessä väärennösten vuoksi
7. Maitoa vai vesimaitoa? Mozzarellaa vai juustonkaltaista tuotetta?
8. Hunajan sokaisevaa makeutta
9. Maustehyllyä maustavat väriaineet, lyijy ja lehtisilput
10. Kahvin ja teen kulku hämärtyy
11. Väärennöksiä nestemäisessä muodossa: huijareiden viina tappaa
12. Viljat ja riisi voivat muuttua todellisuutta laadukkaammiksi
13. Allergiapähkinät ja ravintolisät purtaviksi
14. Luomu ei ole luomua tai gluteeniton gluteenitonta
15. Muun maan mansikka
16. Vääriä päiväyksiä, vajaita kiloja ja laittomia torjunta-aineita
17. Ravintoloissa kiehuu ruuan alkuperän epäselvyys ja harmaa talous
18. Ruokaväärennösväite ei ole aina totta: muoviriisiä ja muita huhupuheita
19. Kuka valvoo ja miten?
20. DNA-pätkiä ja isotooppeja: laborotorioissa paljastetaan väärennöksiä
21. Ruokapettymykset: kun tuote on muuta kuin kuluttaja kuvitteli
22. Miltä näyttää ruokaväärennösten tulevaisuus?
23. Näin minimoit ruokaväärennökset lautasellasi

Tuotteet myydään brändeillä, ei lainsäädännön termeillä

Edellisen tekstin perusteella olen saanut paljon hyvää palautetta kasviliha-aiheen avaamisesta. Toki ajatustani on myös kyseenalaistettu ja hyvä niin, koska sehän on tarkoittanut sitä, että minun on pitänyt ajatella lisää.

Kun nyt siis ei saa laittaa pakettiin termiä kasviliha, niin miten tuodaan esiin, että tässä nyt on erityinen kasvipohjainen tuote, joka ei ole samanlainen kuin perinteinen kasvispihvi?

Se tehdään brändäämällä tuotteet.

Kuten olen todennut, on lainsäädäntö eri asia kuin muu kielenkäyttö tai markkinointi. Siksi Muu-tuotteen virallisessa pakkausmerkinnässä voisi olla esimerkiksi kasviproteiinivalmiste (en tiedä, onko tämän termin käyttö mahdollista, mutta Pouttu voi sen varmasti selvittää).

Kyseisellä merkinnällä tuotetta ei tietysti tarvitse myydä. Sitä myydään ja markkinoidaan Muuna.

Vertailua makeishyllyltä

Tulevaisuudessa kaupassa voi olla “tuoreproteiinituotehylly” (nimi tietysti jotain kivempaa), jossa on kala-, kasvis- ja lihatuotteita. Aivan kuin nykyisin on makeishyllyt, joissa on suklaat, tikkarit ja hedelmäkarkit.

Karkkipusseissa ei kuitenkaan yleensä lue isosti, että “Hedelmänmakuisia makeisia”, vaan niissä lukee näyttävästi Ässä Mix, Tutti Frutti tai Pantteri. Tällä hetkellä niissä kerrotaan merkinnöillä esimerkiksi se, jos tuotteet ovat gluteenittomia ja/tai vegaanista. Näitä termejä voi käyttää tietysti proteiinituotteissakin ja antaa käyttövinkkejä, kertoa kuvin tarjoiluehdotukset jne.

Sinällään minulla ei ole mitään kasviliha-sanaa vastaan, jos joku nyt sitä haluaa arjessaan käyttää. Mutta jos haluamme tulevaisuuden, jossa kasvipohjaiset tuotteet ovat houkuttelevia, niin miksi nyt jumittaisimme sanaan liha?