Megapolis 2023 -tapahtumaan 27. syyskuuta on tulossa puhumaan mm. Carl Honore, joka tunnetaan slow life’n puolestapuhujana.
Tom Hodginson on julkaissut kymmenen vuoden aikana kolme kirjaa, Matkaopas joutilaisuuteen, Joutilaisuuden ylistys ja Vapauden ylistys, jotka kehottavat hyppäämään pois kiireisestä arjesta ja katselamaan maailmaa laiskanpulskeasta näkökulmasta.
Osmo Soininvaara on pyrkinyt ajamaan läpi ajattelua siitä, että tehtäisiin vähemmän töitä ja otettaisiin enemmän aikaa.
Kalle Haatanen julkaisi vuonna 2005 Pitkäveteisyyden filosofian, jossa hän mm. totesi onnellisuuden löytyvän arkisista askareista, mutta ei työpalavereista. Ja kuinka elämämme suurelta osin joka tapauksessa kuluu sellaiseen määrittelemättömään oleiluun.
Nämä ovat joitakin esimerkkejä siitä, miten haluttaisiin muuttaa sitä meillä vallitsevaa elämäntapaa vähän rennompaan ja vähemmän materialistiseen suuntaan. Tämä näkyy myös kulutustempauksissa: tehdään ostolakkoja, pyritään omistamaan vain sata tavaraa, koetetaan viettää vuosi ilman öljyä tai lähiruokaa hyödyntäen.
Sain jokin aika sitten kuulla, että eräs henkilö oli kommentoinut minua “vähän boheemiksi”. Boheemius on mitä ilmeisimmin keskiluokkaisessa ajatusmaailmassa negatiivisia mielikuvia herättävää, hiukkasen epäilyttävää toimintaa.
Mutta niin taitaa olla joutilaisuuskin.
Kun sanon pyrkiväni joutilaisuuteen, se mielletään helposti silkaksi laiskuudeksi tai haluksi elää yhteiskunnan varoilla tekemättä mitään. Siitä ei tietysti ole kyse, vaan siitä, että elämäni tuntuisi kiireettömältä ja voisin panostaa niihin asioihin, jotka koen merkittäviksi. Siinä sivussa sitten tienata tarpeeksi rahaa elämiseen ja verojen maksuun.
Mutta missä ovat joutilaan elämän puolesta puhuvat naiset? Naiset kyllä ilmaisevat tavoitteensa elämän yksinkertaistamisesta, hitaammasta tahdista sekä työn ja materian vähentämisestä, mutta harva heistäkään sanoo pyrkivänsä joutilaisuuteen.
No, minä ilmaisen asian joutilaisuuteen pyrkimisenä.
On aikaa ajaa polkupyörällä, joten ei tarvitse autoa alleen. On aikaa laittaa ruokaa kotona, niin voi panostaa edulliseen kasvissyöntiin. On aikaa roikkua netissä tai lukea kirjoja, perehtyä työhommiin niin, että itsekin on tyytyväinen lopputulokseen, makoilla aamulla pitkään sängyssä eikä tarvitse riuhtaista itseään heti ylös herätyskellon avulla. On aikaa olla yksin ja ystävien kanssa.
Tai aikaa tehdä videoita, joissa voin höpistä joutilaisuudesta ja boheemiudesta (kesto 1.48):
Osastolla muita merkittäviä asioita:
Haakana kärsii, koska Jaiku on ollut alhaalla jo liian monta päivää. Eikä hän ole kärsimyksessään yksin. Miten moisesta nettipalvelusta onkin tullut arjen tuttu ja turvallinen väylä kokea olevansa yhteydessä muihin, heitellä satunnaisia mielipiteitä ja fiiliksiä, tiedottaa tapahtumista ja raportoida tilaisuuksia?
Ei, se ei ole meille aktiivijaikuajille vain mikroblogi, johon kerrottaisiin, mitä juuri nyt teen. Eikä Twitteristä ole Jaikun korvikkeeksi.
Minulle Jaiku on pitkälti kahvipöytäkeskustelujen korvaaja, kun ei ole omaa työyhteisöä. Siinä missä tietysti nettiyhteisöt ja muut meiningit muutenkin.
Olin tänään koko päivän kotona. Samoin viime keskiviikkona. Kuljin kylpytakissa kolmeen. Koin oloni kovin joutilaaksi, kun saatoin kesken päivän rojahtaa sänkyyn lukemaan loppuun sen eilen illalla kesken jääneen dekkarin. Todellisuudessa olin tuotteliaampi kuin moneen päivään työpaikalla. Luin viime keskiviikkona 20 opiskelijoitten ykköstehtävää (max. pituus 6 sivua, useimmat alle) ja kirjoitin niiden pohjalta koostepalautteen. Tänään jatkoin ja kirjoitin henkilökohtaiset palautteet. Vielä puuttuu viisi.
Minusta olisi kaikkein kivointa tehdä töitä näin. Istua kotona lukemassa ja kommentoimassa ja pyyhältää sitten silloin tällöin Turkuun lähitapaamisiin ja opiskelijoiden työpaikoille opetusharjoittelua seuraamaan. Työpaikalle Pasilaan en haluaisi mennä lainkaan. Niin paljon näennäistä puuhastelua ja hälyä.
Jaikua olen minäkin kaivannut. Miten tässä nyt elää, kun ei tiedä, missä Sulopuisto ja Saarikko tänään syö tai kahvittelee?
SÄ, kotioiloissa on ehdottomasti puolensa. Usein päivän päätteeksi ajattelen, että enhän minä tänäänkään tainnut saada mitään aikaan, mutta sitten kun listaa päässään, mitä on tullut tehdyksi, niin huomaa, että yllättävän paljon kaikenlaista kertyy. Menneisyyden työelämässä muistan kyllä vallan hyvin sen toimistolle olemisen, joka ei tuottanut oikeastaan mitään.
Toivottavasti se Jaiku jo heräilisi, niin saisi tärkeää informaatiota jaettua!
Moi,
olipa niin herkullinen aihe että oli pakko jatkaa pohdintaa täällä: http://tyyneys.vuodatus.net/blog/1502368
Mahtavaa pakko kai lompsia Megapolikseen väijymään guruani, Honorea. Slow – elä hitaammin on pakollista lukemista kaikille.
Noi on niitä kirjoja mitä on suunnitellut lukevani sitten kun on aikaa 😉
Mutta itse nautin joutilaisuudesta yli kaiken. Arvostan sitä ja vaalin niitä hetkiä kun aika vaan kuluu ja olen. Silloin “ei ole pakko mennä minnekään, ei ole pakko tehdä mitään, ei ole pakko yhtään mitään”. On aikaa ajatella, tai miettiä mitä haluaisi tehdä, tai lukea. En välttämättä vastaa edes puhelimeen koska “olen varattuna joutilaisuudessa”, enkä pääse silloin osallistumaan. Arvostan myös sitä, että kotona on kiva olla. Vaikka oma kotini ei ole millään tavalla ihmeellinen, niin olen iloinen että osaan olla kotona ja pidän siitä. Ja mielelläni tekisin myös kotoa etätöitä. Olen myös niitä ihmisiä jotka saavat paljon aikaiseksi kylpytakissa. Ja kuinka paljon turhaa aikaa säästyy kun ei tarvitse laittautua työkuntoon ja matkustaa töihin ja takaisin. Kun on tarpeeksi aikaa, monet asiat pystyy tekemään todella hyvin. Turhassa kiireessä voi joutua tekemään hieman toisella kädellä tai toimistoympäristössä saattaa tulla paljon keskeytyksiä jotka häiritsevästi pirstaloittavat asioiden tekemisen.
Norppa, minä luulen, että omalta osaltani kasvatus on vaikeuttanut sen myöntämistä, että nautin joutilaisuudesta. Koin lapsena, että luuhailu ja oleskelu oli ainakin osittain suurta laiskuutta, eikä sitä pitänyt harjoittaa kuin vasta sen jälkeen, kun oli “raadettu”. Vanhempani ovat toki ihania ihmisiä ja heillä vaan on todella aktiivinen tapa toimia, kunnon tehopakkauksia siis. Ajattelin olevani jotenkin huonompi, kun en ole koko ajan puuhaamassa jotain näkyvän tehokasta (esim. neulomassa), vaan vain luen jotain romaania tai käyskentelen kaupungilla.
Tiedän tunteen, siksi mielelläni mökkeilen itsekseni, vaikka superpaljon pidän myös seurasta. Mutta en kestä sitä huonoa omaatuntoa kun joku toinen odottaa “että tehdään jotain” ja minä “vain siinä olen ja luen”. Kyllä minäkin luulin, että minussa on jotain vikaa kun monena kesänä vain luin kirjaa töiden jälkeen jossain kallion kolossa kun kaikki muut tekivät oikeasti jotain. Nyt vain ymmärrän, että se on ollut itselleni tärkeää ja yhtä kallisarvoista kuin toisille se tekeminen.