Huili-lehdessä 5/2011 julkaistu kolumnini. Kiitos Facebook-tovereille, jotka jakoivat ajatuksiaan aiheesta silloin kun kolumnia suunnittelin!
Viime kuukausina ei ole voinut välttyä kotoilulta. Siis tuolta termiltä, jonka mukaan puuhastellaan kotona: leivotaan sämpylöitä, askarrellaan nimikyltit wc-pyyhkeisiin, kasvatetaan minitomaatit, askarrellaan sisustustyynyihin koristekukkaset ja säilötään omenasosetta.
Jostain syystä kotoilun hehkutus tuntuu minusta hieman häiritsevältä. Kotoiluvastaisuudesani lienee ripaus ärsytystä siitä, miten nauttimastani kotioleilusta yritetään tehdä jotain suurta ilmiötä.
Käsittääkseni suuri osa suomalaisista jakaa tyytyväisyyteni ajanviettoon kotona. Koti on paikka, joissa useimmat viihtyvät vähintään kohtuullisen hyvin. Ei sen toiminnan ympärille tarvitse rakentaa erityistä ilmiötä, saati kaupallistaa sitä harrastukseksi.
Minä haluan vain olla kotona, en kotoilla.
Tutkimusten mukaan joka viides suomalainen kokee itsensä yksinäiseksi. Koteihin panostaminen ei varmasti vähennä heidän yksinäisyyttään. Kotoilijat tietysti sanovat, että he kutsuvat aktiivisesti vieraita kylään ja huikkaavat naapurille tervehdyksen.
Mutta varsinaista ja paljon puhuttua yhteisöllisyyttä kotoilu tuskin lisää. Kotoilun jonkinlaiset esiäidit, martat, ovat aina suunnanneet katseensa myös ulos kotipihastaan ja toimineet aktiivisesti yhdessä. Kotoilijat sen sijaan näyttävät suunnistavan korkeintaan kesämökeilleen.
Kotoilua väitetään ekologiseksi. Lienee totta silloin, jos luovutaan esimerkiksi lomamatkoista ja nautitaan lähimatkailusta.
Muutoin tuntuu, että kotoilu ei ole erityisen ekovalintaa. Kierrätys ja tuunaus ovat tietysti suositeltavaa silloin, kun tavaralle on oikeasti tarvetta.
Mutta onko se nyt niin ekoa väsätä vanhasta kukka-amppelista korvakorut yhtä juhlailtaa varten? Tai huovuttaa sukulaisille joululahjoiksi servettitelineitä vanhoista villapaidoista?
Eräs tutuista oli myös sitä mieltä, että hän kotoilussa ärsyttää “vähän sinne päin” -ajattelu. Kaikenlaista kasaillaan, mutta ei välttämättä suunnitella kovin hyvin. Toteutus voi jäädä heikommaksi, mutta pääasia on, että itse on tehnyt.
Kuka muka haluaa niitä epämääräisiä, huovutettuja servettitelineitä?
Kotoilu näyttäytyy jatkeena jo pidempään vallinneeseen sisustusbuumiin. Kotiin panostetaan aikaa, rahaa ja vaivaa. Kun keittiö on remontoitu, niin olisihan se hölmöä olla kokkailematta.
Mutta vaikka haistelen mielelläni omassa kodissani pullantuoksua, niin ei se tarkoita, ettenkö nauttisi hyvistä tuoksuista myös kahvilassa. Siellä kahvilassa voin lisäksi vilkuilla naapuripöytiin, tavata sattumalta tai tarkoituksella tuttuja ja joskus jopa ajautua keskusteluun tuntemattomien kanssa.
Eikä kaikki ole automaattisesti parempaa siksi, että se on itse tehtyä. Usein se ammattilaisen tekemä pulla voi olla maistuvampaa ja kuohkeampaa kuin oma leipomukseni.
Just näin, kiitos Mari kun tiivistit, mikä “kotoilussa” rassaa. Jos istut kahvilassa mun naapuripoytään, niin jutellaan ihmeessä 🙂
Johannamaria, jutellaan ihmeessä 😀
Hear, hear. Mun pitäisi olla kotoilun kohderyhmää, mutta kirjoittelinkin jo joku aika sitten siitä, miksi en ole. 😉
Vähän teennäiseltä pakkopullaltahan se kuulostaa. Ja kun ei halua kuulua ryhmään vaan olla omapäinen… sitäpaitsi leipomaan en rupea!
Kotoiluvastaisuus tuntuu olevan varsin voimakasta 🙂
Rosa Meriläisenkin mielestä kotoilu haisee: http://www.hs.fi/kotimaa/Kotoilu+haisee+j%C3%A4tteilt%C3%A4/a1305550892744
“Siispä vastustan kotoilua. Teen sen paitsi ympäristön nimessä, myös kaikki riittämättömyyden tunnetta potevat ihanat ystävättäreni mielessä: ne naiset, jotka haluaisivat nikkaroida ja hauduttaa illat läpeensä, koska kotoilu näyttää niin söpöltä, mutta eivät ehdi, eivätkä osaa. Miksi pitäisikään itse osata kaikkea? Minä olen todella tyytyväinen siitä, että joku tehdas jossain on valmistanut purkkiin hyvää hernekeittoa. Pieneen mieleenikään ei pälkähdä, miksi minun pitäisi tehdä sitä itse. Osaan ihan muita juttuja.”