Ajattelun ja kritiikin puolesta

Anna Politkovskajan murha sai minut miettimään taas kyseenalaistamisen ja kriittisen ajattelun merkitystä, niin viestinnässä kuin tieteen teossa ja sen arvioinnissa.

Koen, että eräs tärkeimpiä asioita, mitä yliopisto minulle opetti, oli nimenomaan kriittisyys. Tajusin, että tieteen tekijätkin ovat todella vain ihmisiä, ja tutkimusten taustalla voivat vaikuttaa mitä erilaisimmat seikat. Vaikka kuinka sanotaan, miten halutaan pyrkiä objektiiviseen totuuteen, niin silti tutkimuksen tulokset voivat olla vääristellyt. Tai kenties koko tutkimusasetelma on alun alkaen ollut virheellinen.

Ennen yliopistoa en esimerkiksi osannut samalla tavalla epäillä, etteikö jokin uutisoitu tutkimustulos olisi ”totta”. Nyt ensimmäinen reaktio helposti on se, että haluan tietää, miten tutkimus on tehty: mitä on kysytty, keneltä ja millä tavoin.

Sen verran olen joutunut journalistinkin ohjeisiin perehtymään, että sananvapaus on tullut tärkeäksi arvoksi. Minusta ei tulisi koskaan Politkovskajan kaltaista, rohkeaa toimijaa ja valtakoneiston kriitisoijaa. Ja oma tutkimusalueenikin on sen verran turvallinen, että tuskin tässä kukaan edes sananvapauttani haluaisi rajoittaa.

Mutta silti: tiedekään ei olisi koskaan kulkenut eteenpäin, ellei joku olisi uskaltanut ajatella toisin. Myös itseni olisi oltava valmis siihen, että jos teen tutkimusta, niin kritiikki kohdistuu siihen, eikä itseeni. Se on ominaisuus, jossa minulla on vielä kehittämistä.

Klassikkolukupiirissä viisastumassa

Huh, tänään onkin sitten ollut oikeasti opiskelupäivä! Istuin ensimmäisillä luennoillta (Tieteen filosofia -kurssi), luin päälle Jean Baudrillardin The Consumer Society -kirjaa ja sitten vielä illalla osallistuin klassikkolukupiiriin, jossa puhuttiin kyseisestä teoksesta. Tosin keskusteltiin paljon muustakin, ja oli todella kiva ilta.

Kyseessä on siis vapaamuotoinen kuluttajaekonomian ja talous- ja sosiaalihistorian opiskelijoista koostuva porukka, joka perehtyy alan klassikoteoksiin ja sitten kokoontuu pohtimaan kirjojen antia. Olin mukana ensimmäistä kertaa ja tuntui hyvinkin kotoisalta. Varmaan myös hieman viisastuin.

Pitää vielä selvitellä ajatuksia, nyt opiskelupäivän uupumus alkaa painaa. Seuraavaan lukupiirin kokoontumiseen eli marraskuun loppuun pitäisi lukea Gary Crossin Time and money: The Making of Consumer Culture. Olen sen perusopinnoissa tiettävästi tenttinyt, mutta enpä kirjan sisällöstä näin äkkiseltään mitään muista.

Päivän IT-viikossa on Mika Pantzarin kolumni ubiikkiyhteiskunnasta ja mummoista: teksti löytyy taas Kuluttajatutkimuskeskuksen sivuilta. Ubiikkia asiaa käsittelee myös Japanissa tutkijavaihdossa olevan Petteri Revon mielenkiintoinen Elämää ubiikissa -blogi.

Blogien vaikutus kulutusvalintoihin

Olen saanut vinkin nykyisestä kampaajastani blogin kautta. Olen jättänyt testaamatta uutuus-colajuoman, koska olin blogista lukenut, ettei se kovin kummoiselta maistu. Olen rientänyt bändin keikalle saatuani tiedon blogista. Firefox-selaimen olemassaolon tiedostin aikoinaan blogien ansiosta. Monet hienot mainokset olen nähnyt blogien ansiosta. MP3-soittimista olen lukenut paljon, mutta silti en itse vielä ole omaa hankkinut.

Oletettavasti vielä monet muut kirjoitukset ovat vaikuttaneet kuluttajakäyttäytymiseen ja ostopäätöksiini tavalla, jota en tiedosta. Eihän näitä ostopäätöksiin liittyneitä tekijöitä muutenkaan voida kovin hyvin selvittää, sillä kyseessä on lukuisten tekijöiden summa ja soppa.

Monet blogit ovat minulle niin tuttuja, että suhtaudun niissä oleviin suositteluihin tai haukkuihin samalla tavalla kuin ”todellisen elämän” kavereiden kommentteihin. Se, että en henkilökohtaisesti ihmistä tunne tai kommentti on sähköisessä muodossa, ei vähennä sen arvoa.

Virtuaalimaailmoissa usein puhutaan siitä, miten ihmiset voivat luoda toisenlaisen identiteetin, kuin mitä heillä ”oikeasti” on. Yllättävän vahvasti kuitenkin luotan siihen, että blogin takana on sellainen ihminen, joksi kirjoittaja itsensä kertoo (mikäli mitään itsestään kertoo: usein kuitenkin vähintään sukupuoli ja ikähaarukka jollain lailla teksteistä selviää). Eikä uskoni taida olla täysin perätön, sillä Huffaker ja Calverst kirjoittavat tutkimuksestaan nuorten blogeista:

”In our study, youth chose to present themselves realistically. – – –

The online presentations of teenagers demonstrate that blogs are an extension of the real world, rather than a place where people like to pretend. For instance, teenagers reveal a considerable amount of personal information in their blogs. This includes first and sometimes last names, age, and location. The majority of teenage bloggers discuss things that influence or impact their real world, such as relationships, and attach their real-world identity to these discussions.”

Koska blogeista välittyy minullekin tunne, että kirjoituksissa on todellinen elämä ja henkilö kokemuksineen takana, on helppo luottaa myös kuluttamiseen liittyviin kommentteihin.

Kirjoittamisen kynnys kohoaa

Viikonloppuna olen lueskellut muutamia artikkeleita (esimerkiksi Mortensenin ja Walkerin "Blogging thoughts: personal publicatuin as on online research tool", PDF) ja ihmetellyt, miten taas on kynnys oikean tekstin tuottamiseen noussut. Kyllähän sitä näitä puolihuolimattomia blogikirjoituksia väsäilee, mutta jo ajatus siitä, että pitäisi laatia tieteellistyyppistä julkaistavaa, tuntuu yllättävän korkealta.

Tietysti tiedän, että pitäisi vain aloittaa. Avata tekstinkäsittelyohjelma ja kirjoittaa vaikka pätkä siitä, mitä blogit ovat, pistää lähteet paikalleen ja viilata teksti kuntoon.  

Olen huono muokkaamaan kirjoituksiani jälkikäteen. Osasyynä lienee se, että olen kuitenkin toimittajana työskennellessäni tottunut kirjoittamaan nopeasti jotain julkaisukelpoista. Sanomalehtien jutut ovat siis usein helppoa laadittavaa ja kertakäyttökamaa, mutta tieteellinen teksti vaatii erilaisen lähestymisen. Minun pitäisi siis myös tottua siihen, että kypsyttelen ja muokkaan kirjoituksiani ja tarvittaessa vaikka ronskistikin.

Mortensen ja Walker kirjoittavat, miten blogia voidaan hyödyntää esimerkiksi oman alan kehityksen seuraamisessa ja ideoiden julkaisemisessa. Samoin he tuovat esiin sen, miten blogi on sekä itseä että lukijoita varten ja miten kirjoittaminen usein selkeyttää ajatuksia.

Nuo kaikki seikat ovat tässäkin blogissa taustalla. Pitäisi siis vain nyt tarttua itseään niskasta kiinni ja ryhtyä "oikeiden" tekstien kirjoittamiseen eikä vain höpistä suunnitelmista.

Vähemmän tehokasta

Olisihan se hienoa, jos voisin kirjoittaa, että olen tänään opiskellut tehokkaasti. Mutta ehkä pääsen sen tekemään jonakin toisena päivänä!

Mutta henkistä vahvistusta jatko-opinnoille kuitenkin sain. Iltaan kuului Kuluttajaekonomistit ja -teknologit Cotes ry:n syyskokous, ja olen kyseisessä pikkuyhdistyksessä tiedottajana. Taaskaan suuren suurta joukkoa ei ollut koolla, mutta jotenkin on silti todella mukavaa nähdä "oman alan" ihmisiä. Siitä saa uskoa, että ehkä minunkin jatko-opinnoissani on joku järki, koska on muitakin, joita nämä kuluttaja-asiat kiinnostavat.

Mutta edelleen puhun jatko-opinnoistani ehkä jopa aavistuksen vaivaantuneena, koska en koe, että olisin vielä mitenkään kunnolla tätä urakkaa aloittanut.

Hetkittäin on silti iskenyt tunne, että ei minun väitöskirjani koskaan valmistu, en osaa, ei minusta ole tutkimaan, en hallitse asioita, ei tämä ketään edes kiinnosta. Siksikin on tärkeää tavata samanhenkisiä ihmisiä.  

KTK:n seminaari joulukuussa

Tänään sähköpostiin napsahti kutsu joulukuiseen "Teknologian yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tutkimus" -seminaariin (ja Karppaajakin oli tiedon tilaisuudesta kommentteihinikin laittanut, kiitos!).

Tästä seminaarista Kuluttajatutkimuskeskuksen Petteri Repo vihjaisi minulle jo aiemmin ja jo silloin alustavasti kyseli halukkuuttani pitää esitelmä tilaisuudesssa. Kun hän tänään lähetti vielä erikseen sähköpostin ja tiedusteli asiaa, niin tietysti suostuin.

Tämä tarkoittaa sitä, että pitäisi kehitellä hieno, 20-30 minuutin esitys omasta aihealueestani ja siitä parin sivun tiivistelmä. "Seminaari tarjoaa mutkattoman poikkitieteellisen keskustelufoorumin, jossa
voi esitellä vasta alussa olevaa, jo käynnistynyttä tai hiljattain valmistunutta tutkimushanketta." Minä kuulun tietysti tuohon vasta alussa oleva -porukkaan.

Mutta joka tapauksessa nyt on ainakin jollekin asialle ajallinenkin takaraja. Samalla pääsen tietysti keskustelemaan aiheestani, saan esiintymiskokemusta ja varmasti myös hyviä vinkkejä.  

Blogikehut oikeilla nimillä

Jenkkitutkimuksen (Viegas, F. B. 2005. Bloggers Expectations of Privacy and Accountability: An Initial Survey) mukaan seitsemän prosenttia tutkimukseen vastanneista vajaasta 500 blogaajasta ei koskaan ole kirjoittanut tuotteista tai yrityksistä. Eli lähes kaikki kirjoittavat tästä aihealueesta jotain edes silloin tällöin.

Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että kun yrityksistä kirjoitetaan, niin yleensä erityisesti positiivisissa kirjoituksissa mainitaan yrityksen/tuotteen oikea nimi. Tätä kirjoittajat perustelevat esimerkiksi sillä, että myös muille ihmisille halutaan kertoa hyvistä tuotteista.

Omaa, edellistä tai selkeästi mahdollista tulevaa työnantajaa kohdellaan kuitenkin usein toisin: tällöin yrityksen nimi pidetään salassa.

Tutkimuksessa ei ole erityisesti kysytty kuluttamiseen liittyvistä asioista. Onhan toki eri asia kirjoittaa omasta työnantajasta kuin yrityksestä, jossa on asioinut kuluttajana.

Itselleni heräsikin kysymys, miten suomalaisissa blogeissa toimitaan: ainakin tuntuisi siltä, että tuotteita ja palveluita niin kehutaan kuin haukutaan ihan niiden omilla nimillä.

Samat aiheet pysyvät

Tämän päivän Hesarin 50 vuotta sitten -palstalla oli ote lehden silloisesta pääkirjoituksesta:

"Korkeakouluopinnot edellyttävät lahjoja, sitkeyttä ja määrätietoisuutta, vievät runsaasti aikaa ja tulevat varsin kalliiksi. Siitä huolimatta ne eivät avaa läheskään aina taloudellisia mahdollisuuksia, jotka olisivat paremmat kuin ei-akateemisille urilla tarjoutuvat. Nuorten tulevaisuuttaan suunnittelevien ihmisen tulisi oppia suhtautumaan näihin tosiasioihin johdonmukaisesti. Suunnittelemattomuus ja epäonnistuminen uran valinnassa merkitsee tappiota ei ainoastaan yksilölle itselleen, vaan myös yhteiskunnalle. Valintaa on usein vaikeuttanut tietämättömyys akateemisten urien yleisestä luonteesta, niiden avaamista toimialoista, etenemismahdollisuuksia ja taloudelliista tuloksista, jotka ne voivat antaa." 

Tämän teksin jälkeen kerrotaan Akavan julkaisemasta "Akateemiset urat" -oppaasta.  

Tiedekahvila keskusteli tohtorikoulutuksesta

Kuuntelin tänään kotipuuhastelun ohessa Yle Radio 1:ltä Tiedekahvilan keskustelun tohtorikoulutuksesta (ohjelman voi kuunnella podcastina Ylen sivujen kautta). Keskustelijoina olivat professori Kalle Michelsen Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta, professori Jukka Paakki, väitöstutkija Tanja-Maria Ranta Helsingin yliopistosta ja Hannele Huhtala Työterveyslaitoksesta.
 
Ei ohjelmassa mitään järin uutta tietoa aiheesta tullut, mutta ihan kiinnostavaa oli kuunnella esimerkiksi London School of Economicsista tohtoriksi valmistuneen Hannele Huhtalan tarinointia sikäläisistä tohtoriopinnoista. Suomalainen malli kun poikkeaa paljon anglosaksisesta tyylistä: ei taitaisi Englannissa kaltaisellani "harrastelijaopiskelijalla" olla pääsyä tohtorin tutkintoa tekemään.

Hieman yllätyin kuullessani, että viimeisen kymmenen vuoden aikana jatko-opiskelijat ovat alkaneet Suomessa, ainakin jos ovat yliopistossa töissä, kutsua itseään tutkijoiksi. Tätä suuntausta pidettiin keskustelussa huolestuttavana, sillä väitöskirja on kuitenkin monelle vasta opettelua oikeaksi tutkijaksi. Minä tietysti miellän itseni nimenomaan jatko-opiskelijaksi, tutkijana en itseäni tohtisi tituleerata.

Keskustelussa käytiin tietysti läpi näitä jo muuten tuttuja teemoja: jatko-opinnot ovat joillekin kakkosvaihtoehto, kun töitä ei löydy; perinteisesti tohtorit työllistyivät automaattisesti yliopistoon, mutta nyt meininki on toinen; tohtoreista pari prosenttia on työttömänä (suuri osa kuulemma biotieteellisen alan ihmisiä); jatko-opiskelijoiden ohjaus ei Suomessa parhaalla mahdollisella tavalla toimi jne.

Lisäksi todettiin se, että kaikki tohtorit eivät työllisty koulutusta vastaaviin hommiin, ja joskus työllistyminen tohtorina on vaikeampaa kuin maisterina. Minä en ole mieltänyt, että mahdollinen tutkintoni toisi automaattisesti uralle nousua, sillä kuten ohjelmassa todettiin, niin ihmisten palkkaaminen eri tehtäviin vaatii muitakin ominaisuuksia kuin jonkun tietyn tutkintopaperin. Näinhän sen mielestäni kuuluukin olla: kokonaisuus ratkaiskoon. Toki toivon, että jatkotutkinto parantaa omaa osaamistani ja tätä kautta myös kiinnostavuuttani työnantajien silmissä.